Terveeksi todettu

Kolmas viesti perä jälkeen nakutettuna rajoittautuneella sormikunnolla. Äsken viimein tipahti se papa-näytteen paperi postiluukusta lattialle: oli näemmä normaali solukuva.

Det är kiva det. Vielä kun osaisin olla skitsoamatta tätä väliaikaa ennen tuloksen saamista. Eihän se mihinkään vaikuta (vaikka omassa mielessän taikausko vallitsisikin, siis etten saisi olla luottavainen, silloin kyllä vähintään syöpäsoluja löytyisi...)

Toisaalta minulla on kokemuksia siitäkin, että noista testeistä löytyy yllättäviä tuloksia. Tai että yks kaks päätyy kolposkopiaan, vaikka on kuvitellut että hieman vaan ultraäänellä tutkittaisiin. Silloin kun parikymppisenä kolposkopiassa ja laserhoidossa olin, niin ne herättivät minussa hirveää ahdistusta. En uskaltanut lääkäreiltä kysellä tarpeeksi (minun on yleensäkin vaikea kysellä "tyhmiä" kysymyksiä). En uskaltanut kenellekään ääneen puhua mielessä pyörivistä tunteista. Vihasin niitä osia ruumiistani, jotka määrittelivät minut naiseksi (hm, tai ehkä se ei ollut vihaa, vaan häpeää? Häpeää ensin ja sitten vihaa...). Muistan ajatelleeni, että jos minulla ei olisi kohtua eikä vaginaa, niin eipä minua voisi repiä rikki niiltä osin eikä minulla olisi niitä kipuja, joita oli (oli hoitojen aiheuttamia kipuja ja ne tavalliset kuukautiskivut myös). Tuntui mahdottomalta, että sukupuolisuudesta olisi mitään iloa.

Niin, samaan aikaan tuntui mahdottomalta ajatella minkäänlaista seksiä todellisessa elämässä, oli se seksi sitten osana yhdyntää tai ilman yhdyntää.

Ei mikään ihme, että elin niin kovin älyn maailmassa - opiskelin, luin, opiskelin. Oli helpompi niin, oli vähemmän ahdistusta ja pelkoa.

Teen kohta lähtöä terapiaan. Nolottaa hiukan ennalkolta, että saatan matkan varrella törmätä työkavereihin. Nääh - ihan niin kuin sairasloma olisi yhtä kuin kotoapoistumiskielto. Tosi voimakkaana tämä on ollut silloin, kun olen pääni takia ollut saikulla. On ollut esim. vaikea mennä ruokakauppaan ostamaan maitoa, kun olen pelännyt että joku hoksaa ja alkaa kysellä kuulumisia. Koomisinta oli, kun psykiatri ohjeisti liikkumaan sairaslomalla, ja minä odottelin täyttä pimeyttä ennen kuin poistuin kotoa - pimeässä kiertäminen tuntui hyväksyttävämmältä kuin se, että olisin kävellyt päiväsaikaan.