Kiltteys

Toisaalla kirjoitin tällaisen lauseen pari päivää sitten: "Jos alat tehdä tekoja, joista epäilet vanhempiesi loukkaantuvan (mutta joita itse haluat tehdä), vahvistat samalla itseäsi."

Ei tuo ole vieläkään minulla ohitettu juttu, tuo vanhempien loukkaantuminen.

Tai en teidä, mistä tunteesta siinä lopulta on kyse. Kateudestako - siitä, että molemmat, isä ja äiti, ovat eläneet pientä elämää, olleet matkustelematta, muuttamatta, harrastamatta, erityisemmin toteuttamatta itseään - ja jos minä teen toisin, niin herätän heissä kateutta. Vai loukkaantumisesta - siitä, että vanhempieni kaltainen elämä ei ole minulle tarpeeksi.

Kirjoittaminen on minulle tärkeä ja mystinen juttu. En tarkoita blogikirjoittamista, vaan proosaa ja muuta kaunokirjallisuutta.

Tiedän että tällä hetkellä mielessäni on jarru. Vanhempani ovat joskus jotakin kirjoituksiani lukeneet, isä on niitä kehunut, äiti - no joo. Äiti on ollut sitä mieltä, että "pitäisi kirjoittaa hauskempaa".

Se tarina, joka minulla on mielessäni - ja josta tulisi kenties romaani - ei ole erityisen hauska. Siinä on myös paljon äidistäni vaikutteita saanut henkilöhahmo (jollain lailla äidin kommentit ovat niin karrikoituja, että olen alkanut nähdä ne tietynlaisen, melko yksinkertaisen ja yksiulotteisen kirjallisen hahmon sanomina... ehkä tämä on minun tapani etäännyttää hänen puheitaan ja olla ottamatta niitä niin kamalan henkilökohtaisesti).

Tiedän että menen asioiden edelle. Mikään ei estä minua kirjoittamasta - ongelma äidin kanssa syntyy vasta jos äiti joskus jostain syystä tekstini lukee. Mutta mielessäni se äidin loukkaantuminen kummittelee jo nyt, vaikka hän ei edes tiedä minun kirjoittavan henkilöstä, joka puhuu hänen suullaan.

Minua ei erityisemmin kannustanut sekään, mitä äiti sanoi erään ystäväni teoksen arvosteluista (työtä kehuttiin noin yleisesti, mutta valtakunnan päälehdessä oli sattumoisin moittiva arvio). Äiti: "Ei sen N.N.:nkään kirjaa kehuttu. " Ei se lauseena kuulosta kovin pahalta, mutta äänensävy oli ilkeä ja äiti jätti sujuvasti huomiotta kehut - joita niitäkin oli ihan äidin kotiin kannetussa maakuntalehdessä - ja sen, että teos oli palkintoehdokkaana. Aiemmin äiti oli minulta kysellyt: "Meinaako se N.N. vaan kirjotella?"

Äiti ei siedä sitä, että ihmiset astuvat yli rajojen. Äidin mielestä pitäisi kulkea kohdusta hautaan sama palttoo päällä. Muuten on vähintäänkin epäilyttävä tapaus, jollain lailla pyrkyri tai nousukas. Ja sellainen taas on huonon tai epäilyttävän ihmisen merkki.

Niin... Saisinpa siivet nousta äidin yläpuolelle, piittaamattomuuteen. Ottaa vastuun omasta elämästäni ihan kokonaan. Tällä menolla kitisen viisikymppisenä, miten olisin voinut tätä ja tuota 2000-luvulla, mutta kun äiti oli vielä elossa enkä voinut vanhan ihmisen mieltä pahoittaa...