Miksi halusinkaan opettajaksi?

En tainnut haluta opettajaksi edes alussa. Se opettajaksi päätyminen oli vain helpoin vaihtoehto, se mitä suurin osa vuosikurssini opiskelijoista teki. Koin, että minun olisi pitänyt olla jotenkin erityinen ja parempi, jotta olisin voinut valita jotakin muuta (siis suunnitella ryhtymistä tutkijaksi tai toimittajaksi, kulttuurisihteeriksi tms.).

Opettajana olemisessa on kyllä tietty viehätys. Olen tuntenut itseni poissuljetuksi ryhmistä, ollut erillinen, irrallaan, outo, omituinen. Opettajan asemassa voisi olla keskipisteessä. Sitä kokemusta hain, keskipisteenä oloa. Toivoin että olisin saanut jonkin ryhmän varauksettoman huomion, kun aiemmassa elämässä olin näkymätön lapsi ja nuori ja aikuinenkin. En niin huippu missään, että olisin saanut taidoillani muiden huomion. En niin ongelmainenkaan, että olisin vaikeuksillani saanut sen saman huomion.

Opettaminen ei ratkaissut hankaluuksiani suhteessa ryhmiin. Se pahensi tilannetta, sillä ainakin murrosikäisten kanssa toimiessa ryhmän huomio pitää lunastaa itselle - ei se tule annettuna. Minä en riittänyt tuohon lunastamiseen, en mitenkään. En osannut olla muuta kuin näkymätön. Opettajana olin näkymätön heti kun tuli tarpeeksi vaikea konflikti. En osannut ratkaista ristiriitoja, en osannut asettaa rajoja, en osannut olla aikuinen lasten keskellä.

Miten ihmeessä olisin osannutkaan, kun olin aivan kesken, epäitsenäinen, omassa elämässäni? Matkustin viikonlopuiksi "kotiin" vanhempien luo. Ei minulla ollut omaa kotia, oli vain paikka, jossa kävin nukkumassa arkiyöt. Vanhempien kotona saatoin palata siksi kiltiksi pikkutytöksi, joka koittaa toteuttaa vanhempiensa unelmat (meidän tyttö on ihan kouluja käynyt! Se on opettajana nyt!).

Tapasin vähän ihmisiä ihan vapaaehtoisesti tuona aikana. Tuntui että ihmisten kohtaaminen on pakko ja velvollisuus, jossa ei ole mitään kivaa tai hauskaa. Ja tuntui myös, etten tule kuulluksi. Kerran liki aloin itkeä ihmetyksestä, kun istuin erään ystävän luona kylässä ja tämä ystävä kuunteli minua, siis katsoi kohti, osoitti ilmeillä, eleillä ja keskittymisellä kuuntelevansa.

Mietin taas eilen asemaani ryhmissä. Olin koulutuksessa, johon osallistui kymmeniä minulle vieraita ihmisiä eri puolilta maata. Iso joukko ihmisiä ja ihmisistä syntyvä hälinä ja pölinä saa minut hiukan pelokkaaksi ja varautuneeksi. Samalla vetäydyn, minusta tulee taas näkymätön osallistuja, jonka olemassaoloa tai poissaoloa ei kukaan huomaa. Istuin siellä takarivissä ja tarkkailin.

Ehkä tässä ei tarvitse kouluttaa itseään tämän kummemmin. Ehkä tarvitsee vain hyväksyä, että minä en viihdy ryhmissä, joissa on enemmän kuin 5 henkeä. Toisaalta voin ahdistumatta mennä teatteriin tai keikalle yleisön joukkoon - ihmiset sinänsä eivät minua häiritse, jos saan omassa osassani ja tiedän että aika on rajallinen ja tuntemattomien kanssa ei tarvitse sosiaalisesti seurustella esim. ruokapöydässä. Minusta tulee tarkkailija, jos ihmisiä on tarpeeksi paljon. Ryhmäkammo ei rajoita elämääni - en jää paitsi sellaisista asioista, joista luulisin nauttivani. Ryhmäkammo kyllä suuntaa valintojani: en halua työtä, jossa pitäisi joka päivä pitäisi esim. kouluttaa tai kasvattaa.