Voiko masennuksesta toipua?

Sanoin tänään terapiassa ääneen sen, mitä viime viikkoina olen hiljaa mielessäni ajatellut: olen toipunut tästä masennuksesta, en enää ole masentunut.

En muista, milloin viimeksi makasin kotona sohvalla itkemässä. Tuossa puolitoista vuotta sitten olivat itkuttomat päivät harvinaisia. On kiinnostavaa musiikkia, kirjoja, elokuvia, teatteria. Saan lähdettyä keikalle, leffaan, teatteriin. Ystävän kutsuminen kylään ei saa aikaan ahdistusta tai siivouspaniikkia. En muista milloin viimeksi olen mielessäni kehitellyt käsittämättömän kiukun puoliskoa kohtaan. Pystyn lukemaan kokonaisia romaaneja. En mieti vapaalla työasioita.

Hitto. Tästä näemmä taas toipuu. Voi kokea iloa. Voi olla väsymättä älyttömästi, voi olla hautomatta ahdistavia asioita jatkuvasti, voi nukkua öitä hyvin, voi kävellä ulkona ilman 20 kilon henkistä reppua.

Pelottaa kirjoittaa tätä, sillä jokin taikausko pitäisi turvallisempana olla ihan hipihiljaa (ja varmuuden vuoksi vähän surkeana).

Olen pelännyt masennuksen yltymistä eniten viime syksynä, kun tuli monta isoa muutosta kerralla enkä ollut edellisestäkään mullistuksesta vielä ihan voimissani. Masennukseni ovat noudattaneet tiettyä kaavaa: ensin on iso mullistus (ensimmäisellä kerralla siirtyminen opiskelusta töihin yhdistettynä muuttoon vieraalle paikkakunnalle, toisella kerralla siirtyminen eri työpaikkaan ja taas vieraalle paikkakunnalle, kolmannella kerralla muutto avoliittoon ja yhteiseen asuntoon). Kaksi tai kolme kuukautta ison mullistuksen jälkeen olen alkanut masentua, kaikki uuden into on ollut poissa, kaikki toivokin on yks kaks ollut poissa, on vain ollut harmaata ja itkuista. Nyt on jo yli puoli vuotta häistä ja muutosta, jos vanhaa kaavaa noudattaisin, niin minun pitäisi jo olla masentunut. Vaan enpäs olekaan. Hähhää.

Vissiin tässäkin pääkopassa tapahtuu muutoksia.