Opeteltuja asioita

Eilisen ja perjantai-illan olin irti netistä. Perjantaina töiden jälkeen olin ystävän kanssa ulkona syömässä. Kas, sain opeteltua kahta asiaa:

Ensinnäkin sitä, että "saan" käydä paikassa, jossa on pöytiinohjaus, oikeat liinat ja kynttilä, teitittelevä miestarjoilija, italialaista oopperamusiikkia (noin yleensä missä tahansa muualla inhoan oopperaa). Ennen tuollaisesta tuli kiusaantunut olo - teki mieleni kurkistaa olan yli, siellä se varmaan olisi, se varakas/kaunis/hyvinvoiva/sivistynyt rouva x, joka on syntynyt ylempään keskiluokkaan ja sukulaisissa akateemikkoja, taitelijoita ja toimitusjohtajia. Minuahan tässä ei tarkoiteta, minä varmaan ensi töikseni keilaan vesilasin pöydältä lattialle sadoiksi sirpaleiksi.

Toiseksi sitä, että kun ystävä halusi tarjota, niin sanoi: "Kiitos" ja otin vastaan. Joskus en ole sietänyt sitä, että minulle halutaan lahjoittaa mitään. Siitä on tullut nolo tai epäilevä olo. No en minä nyt tarvitse... miksi ihmeessä tuo minulle haluaa tarjota? Olen myös loukkaantunut - enkö minä muka itse pärjäisi, eikö minulla olisi varaa kustantaa omaa osuutta?!

Jälkikäteen hävettävät eräät tilanteet, joissa olen jäänyt inttämään "eikylläminämaksanomanosani". Koko kuvio on jonkinlaista väärää ylpeyttä, yritystä tehdä itsestä täysin irrallinen, olla haavoittumaton ja etäällä muista.

Toisaalta tajuan, mistä vastaanottamisen vaikeudet johtuvat. Äiti sitoo minua vieläkin tuputtamalla rahaa, tavaraa ja ruokaa. Äidin antamiset eivät ole kohtuudessa, ne paisuvat älyttömiin mittasuhteisiin. Ne ovat hallitsemisen välineitä - niiden kautta äiti voi esittää, mitä minun "pitäisi" hankkia ja ne myös työntävät minua tiettyyn lokeroon: avustettavaksi, reppanaksi, siksi "pärjäämättömäksi". On kestänyt kauan tajuta, ettei kaikkien muiden ihmisten lahjoilla ja tarjoamisilla ole samaa funktiota kuin äidillä. Voi tarjota ihan vain ilahduttaakseen.