Sanat ovat vaikeita. Ne rajaavat ja luovat mielikuvia, joista poispääseminen taas on joskus vaikeaa.
Opettaja on minulle tolkuttoman vaikea sana. Opettaja on se joka tietää ja on varma. Opettaja opettaa muita - hänen siis pitää itse osata. Opettaja on hiukan jakkupuku, hiukan viranomainen, hiukan pikkutarkka.
En opettamisessa päässyt irti noista opettaja-mielikuvista. En saanut itseäni mahtumaan siihen, mitä "olisi pitänyt olla" (ei siis yleisesti vaan omassa mielessäni).
Olin ylikuuliainen oppilas. Kauhistuin jos vahingossa tein jotakin väärin tai kun olin unohtanut vaikka penaalin kotiin. Ihan ensimmäisiltä kouluvuosilta muistan lähinnä näitä kauhuhetkiä: miten olinkin ruokatunnilla luokassa kaatanut maitomukini, maito oli valunut pulpettiin ja virsikirjan sivut olivat liiskaantuneet yhteen. Sen virsikirjan, joka oli juuri omaksi saatu ja josta oli sanottu että se olisi meillä koko ajan, kaikki yhdeksän kouluvuotta...
Opetusharjoitteluvuotena tajusin, että hirvittävän moni opiskelukaverini oli opettajaperheestä. Äiti, isä tai molemmatkin olivat opettajia. Minun lapsuudessani opettajat olivat niitä paremmin toimeentulevia ja vähän herraskaisia - vanhempieni sukupuolvelle opettaja oli isoin auktoriteetti jumalan, papin ja lääkärin jälkeen. Oli liian iso muutos siirtyä itse sille paremmalle puolelle. Koin näytteleväni, esittäväni jotakin muuta kuin mitä olin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti