Terapiassa taas

Puhuin koko tunnin yhdestä ystävyyssuhteesta terapiassa. Olen vältellyt siitä puhumista, kun on tuntunut, että selittäisin siinä liikaa toisen ihmisen asioita, sellaisen ihmisen, joka ei "edes" ole sukulainen tai lähiomainen. Tapasin tämän ystävän lauantaina ja tapaamisesta jäi tarve purkaa asioita jonkun ihan ulkopuolisen kanssa.

Tajusin siinä puhumisen aikana, että tällä hetkellä minun ja ystävän välillä on monta estettä, joista osa on kovin konkreettisia. En voi esim. olettaa tai odottaa kovin syvää ystävyyttä välillämme, jos en juurikaan tapaa ystävääni kahden kesken (ja näin se on tällä hetkellä: ystävä kulkee avomiehensä kanssa ja meidän kahdenkeskinen puhuminen jää satunnaisiin puheluihin).

Jos eläisin ystäväni asemassa, olisin kovin ahdistunut. Hänen maailmassaan on monta sellaista ilmiötä, jotka olen ratkonut ihan toisin juuri ahdistuksen takia. Epäilen että ystävälläni hänen valintoihinsa vaikuttaa eniten turvallisuudentavoittelu (eli yksinkertaisesti pelko). Olen pitänyt häntä järkevänä ja pelottomana ihmisenä, mutta hänen pelkonsa taitavat olla vaikeammin lähestyttäviä kuin omani. Minä menen pieneksi ajaksi paniikkiin tai hätäilen tai valvon öitä, mutta saatan siitä huolimatta elää pelkojeni kanssa. Ystävä taas taitaa yrittää elää niin, ettei pelon tunne pääsisi heräämään.

Luulen, että ystävä kuuntelee isoissa asioissa kohtuuttoman paljon vanhempiensa mielipiteitä. Esimerkiksi selitys sille, miksi ystävä elää avoliitossa: ystäväni äiti ei kuulemma hyväksyisi avomiestä vanhempien omaisuuden perijäksi. (Taustaksi: äiti oli saamassa sydänkohtausta ja ties mitä kohtausta silloin kun ystäväni esitteli äidilleen miesystävänsä - tällöin oli siis kyseessä ihan aikuinen yli 30-vuotias ihminen. Kummasti on äiti kumminkin hengissä edelleen, ja aikaa tuosta ensiesittelystä taitaa olla 8 vuotta suunnilleen.)

Ystävä on tehnyt ison ratkaisun, kun hän on pitänyt oman päänsä. Mutta sen oman pään pitämisen jälkeen hän on alkanut käymään kauppaa. Tavallaan hän yrittää elää edelleen samalla lailla kuin ennen avoliittoa (en tarkoita tässä sinkkuelämää vaan suhdetta vanhempiin.Ystäväni pitää edelleenkin vanhempiensa kotia omana kotinaan - miehen kanssa yhteinen asuminen taas on jo 6 vuotta ollut "tilapäistä", varastohyllyjä huonekaluina yms.

Minua vääntää ja kääntää, kun näen ystävän pyörivän ihan samassa kehässä kuin itse olen pyörinyt - siis aikuisen lapsen riippuvuudessa suhteessa vanhempiin, etenkin äitiin. Ystävä on ainoa lapsi ja hän on ainoa tuntemani nainen, joka on laillani hirvittävän myöhään ja vanhana aloittanut ensimmäisen seurustelusuhteen. Sivusta seuraten tuntuu, että ystävä on valinnut puolisonsakin niin, että tämä mahdollisimman vähän tulisi hänen ja vanhempien suhteen väliin - mies on sellainen mukautuvainen ja kiltti kaveri, joka tuskin ikänään tulisi edes ajatelleeksi, että avovaimon äiti sorkkii liikaa heidän yksityisyyteensä.