Olen pienisieluinen ihminen, jonka ympärillä on muita pienisieluisia ihmisiä.
Ystävältä tuli tänään vastauskirje. Ilahduin, sillä vastaus merkitsi minulle sitä, että ystävä edelleenkin haluaa jatkaa ystävyyttä.
Sillä hyvä?
Noh. Näh. Pienisieluinen minä ei ymmärrä ystäväni vastauksia. Pienisieluinen minä pitää ystävääni vähän... tyhmänä ja henkisesti laiskana. Kysyin, viihtyykö hän työssään. Hän vastasi, että työtä on tänä vuonna vähemmän kuin sinä edellisenä (tämä ei minusta ollut vastaus kysymykseen...). Kysyin, pitääkö hän paikkakunnasta. Hän vastasi, että viime kesänä oli kamala asumistilanne (ystävä ja mies asuivat kolmessa eri paikassa eri puolilla Suomea), hän on tyytyväinen siihen että nyt ei tarvitse muuttaa. (Niin... hän siis on ollut pahemmissakin paikoissa.) Kysyin, eikö häntä häiritse se, että avopuoliso on työttömänä. Hän vastasi, että on kovin mukavaa, kun hänen ei tarvitse töitten jälkeen huolehtia ruuista tai siivouksesta.
Ne pari tilaajaani voivat skipata tämän yli, selitän nimittäin muitten ihmisten asioita. Toisaalta jos joku tätä lukee, niin voisi palauttaa minut maan pinnalle sanomalla vaikka, että vedän hernepussia nenään asioista jotka eivät minulle kuulu.
Tuossa viimeisessä kysymyksessä tuli näkyviin se, mitä en ymmärrä. Taustaksi pitää kertoa, että ystäväni avomies on saksalainen, ollut aiemmin toimistotyöntekijänä. Suomessa mies on ollut työtön, kielikursseilla ja työvoiman kursseilla. Koska ystäväni on kohtuullisesti palkatussa ammatissa, mies ei työttömänä saa korvauksia. Miehellä on kohtuullinen kielitaito, mutta hänen osaamisensa on sellaista, että työllistyminen nykyisellä asuinpaikkakunnalla on epätodennäköistä. Arjessa heidän päivänsä menevät niin, että ystävä lähtee töihin, mies laittelee sillä välin päivän ruuat ja puuhailee itsekseen kotihommat, kun ystävä tulee kotiin, niin yhdessä he sitten käyvät kävelyllä, kaupassa, mitä milloinkin. Yhdessä he sitten myös liikkuvat viikonloppuisin, kuten nyt viimeksi tulivat tänne kylään.
Miehellä ei tietääkseni ole omia ystäviä tai tuttuja täällä. Mies on katolinen, ystävä kirkosta eronnut. Joskus olen varovasti kysynyt uskonnosta, ilmeisesti miehen uskonnollisuus on lähinnä tapauskonnollisuutta, on käynyt jouluna messussa yms.
Pienisieluinen minä ei voi olla miettimättä. Jos asetelma olisi toisin päin, niin johan nousisi verenpaine - kotirouva vieraassa kulttuurissa ja vailla mitään taloudellista turvaa. Kun asetelma on tämä, niin ystäväni ei näe siinä mitään väärää tai omituista - mies tykkää hoitaa kodin (se rooli hänelle on langennut itsestään, kun työnsaanti vieraassa maassa ei ole onnistunut) ja ystävä on tyytyväinen, kun hän saa istua valmiiseen pöytään. Käsittääkseni he eivät ole mitenkään varmistelleet miehen asemaa. Jos ystävälle tapahtuisi jotakin odottamatonta, jos hän vaikka kuolisi kolarissa tms., niin mies olisi lain mukaan nobody, ei hänellä olisi mahdollisuutta edes jäädä heidän kotiinsa asumaan.
Tuo on faktapuolta. Sitten on ihan puhtaasti tunteelle perustuva puoli. En ymmärrä, mitä ystäväni näkee noin johdateltavissa olevassa miehessä, jolle käy kaikki, joka elää niin pienesti, että ystävä voi tehdä omat valintansa oikeastaan miehen läsnäolosta piittaamatta. Mies on minun silmissäni niin kuin palvelija ja - sorry - munaton tossukka. En ymmärrä miten tuossa asetelmassa voi olla kipinää tai intohimoa - likeisyyttä ja hellyyttä kenties, mutta eroottista, eh.
Ok, tässä se nyt on. Pelkistetysti kai voisi sanoa, että minua häiritsee ystäväni ja miehensä välinen riippuvuus - näen heidän välillään lähinnä riippuvuutta, en rakkautta. Ja se ahdistaa. Ja tulee tunne, että molemmat elävät "väärin".
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Hmm...Olen yksi blogisi tilaajista ja yleensä tunnistan kovinkin hyvin ajattelutapasi, mutta nyt tipahdin. Ja jäin miettimään. Jollain tavalla satutti, että olet tuota mieltä, koska itse olen aika samassa tilanteessa kuin tuo ystäväsi mies: työtön, vailla tuloja, riippuvainen puolisostani. Sinusta se on väärin elämistä? Itse en näe ongelmaa tuossa ystäväsi tilanteessa siksi, että mies kuitenkin tekee oman osansa yhteisen elämän eteen, sen mihin nyt kykenee, eli hoitaa kodin niin ettei ystäväsi tarvitse tehdä sitäkin.Käsittääkseni naiset myös yleensä arvostavat arkisia huomionosoituksia, kuten kotitöihin osallistumista, minä ainakin. Mieshän on ihana! Työtön, varsinkaan ei-suomalainen, ei välttämättä elä "väärin" ihan vain loisiakseen. Tilanne ei vähennä rakkauden, läheisyyden, erotiikan tai minkään moisen määrää, ellei sitten jompi kumpi masennu. Ikävän usein niin käy, mutta ei sekään tarkoita että suhde olisi tuomittu. Ehkä toivoisit ystäväsi olevan ja elävän räväkämmin, ja sitä onkin kiintoisaa kohdallaan pohtia miksi, mutta älä tulkitse ystäväsi elävän huonosti ja surkeasti siksi ettei hän elä kuten kuvittelisit hänen onnellisena elävän. Vaikeaa tämä omien ajatusten selittäminen...Jatkan miettimistä :)
t: Tonttutoveri
Hei tonttutoveri, hyvä että jätit merkinnän :)
Pakko selittää, että väärin eläminen ei minusta tarkoita sitä, että mies on työtön ja vailla tuloja. Väärin tekee minusta ystäväni. Ystävä minusta vaikuttaa omilla valinnoillaan aika paljon siihen, ettei miehellä ole muuta mahdollisuuttakaan kuin olla kotolaisena. He asuvat siellä missä asuvat, koska ystävällä on vakituinen työ paikkakunnalla. Paikka taas on niin pieni, ettei siellä ole juurikaan muunmaalaisia (joten ei ole esim. kielikursseja, sillä peruskurssillakin mies kävi kymmenien kilometrien päässä). Muutenkin työn ulkopuoliset tekemiset ja olemiset ovat aika rajalliset. Asuin samassa kaupungissa vajaa kymmenen vuotta sitten pari vuotta, joten tiedän sen aika hyvin (ystävä oli silloin toisaalla, yhtä aikaa emme ole tuolla asuneet).
Ystävä on sanonut, ettei missään nimessä muuttaisi itse miehen kotimaahan - siellä hän taas olisi luultavasti joutunut elämään miehestä riippuvaisena. On vaikea ymmärtää, miksi tilanne toisin päin on hänelle ookoo, tosin ei hänen elämänsä ole niin kovin muuttunut. Vaikka muuten en avioliitolla ja avoliitolla kauheasti näe eroa, niin minusta heidän "pitäisi" mennä naimisiin.
Kun muutin avoliittoon muutama vuosi sitten, olin siinä mielessä samassa tilanteessa kuin ystävän avomies, että olin työttömänä. En kestänyt sitä ollenkaan - kaikki kunnia niille, jotka sietävät, viihtyvät, tuntevat olonsa merkityksekkäiksi. Koti ei millään riittänyt, turhauduin ja masennuin (en ole erityisen käytännöllinen, kotitöistä pidän ainoastaan ruuanlaitosta, ja sen jälkeisen sotkun siivoilu on taas yök-osastoa minulle). Minun ja meidänkin onneksi työttömyys katkesi sitten yhteen pätkätyöhön. En usko, että olisin kestänyt työttömänä liitossa. Ahdistuin, kun en nähnyt muita kuin miestä, aloin liioitella arkisia asioita (Se ei hymyillyt tänään! Se varmaan inhoaa mua!), tunsin itseni piiaksi, vaikka toinen ei minua niin kohdellutkaan.
Tuota miksi toivoisin ystäväni elävän toisin taisin pyöritellä seuraavassa postauksessa.
Toki arkiset huomionosoitukset ovat hyvä juttu. Mutta minusta tässä ei ole kyse arkisista huomionosoituksista, vaan siitä että perinteiset roolit ovat ylösalaisin, eikä se että mies tekee kotityöt ole yhtään sen parempi tilanne kuin jos nainen tekisi ne. Ja minusta ei puolisoa pitäisi laittaa asemaan, jota ei itselle soisi - ystävä on puhunut, ettei itse sietäisi pelkkää kotona oloa.
Kiitos, Meri, kun selvensit asioita. Ymmärrän kantasi paremmin. Jos tuo ystäväsi ja hänen miehensä tilanne jatkuu pitkään, niin jonkinlainen kriisi varmaan seuraa, juurikin niistä syistä jotka kirjoitit. Minunkin on vaikea kuvitella ettei mies tuossa tilanteessa alkaisi tuntea itseään arvottomaksi - sitähän etenkin taloudellinen riippuvuus tuo usein tullessaan. Mm. Tee toiselle niin kuin tahtoisit itsellesi tehtävän. Pätevä elämänohje, mutta pirullisen vaikea noudattaa ;) Mutta tosiaan, kukapa tietää vaikka homma heillä toimisi, tunnen kyllä montakin "kotirouvaa" joilta riippuvainen elämäntapa luonnistuu. Kai se sitten on mahdollista miehiltäkin ;D
t: Tonttutoveri
Lähetä kommentti