Hiukset

Aivan pienenä ihailin äidin hiuksia: ne olivat pitkät ja mustat ja nutturalla. Kun äiti avasi nutturan, hiukset vyöryivät laineina selkään.

Toisen luokan kesällä letit leikattiin pois. Oltiin mökillä, isä vei minut vespan tarakalla kampaajalle ja kampaaja leikkasi polkkatukan. Olin katsellut lehtiä ja halusin samanlaisen tukan kuin kuvan kiharatukkainen tyttö. Petyin: en näyttänytkään samalta kuin hän.

Toisen luokan jälkeen lopetin hameitten käyttämisen. Tahdoin olla eri kuin äiti, jolla oli aina hame ja aina se pitkä tukka nutturalla. Ihailin isää kaikessa ja halusin muistuttaa isää niin paljon kuin mahdollista. Eli kun etsittiin minulle ensimmäisiä silmälasinkehyksiä, niin ne olivat "poikien" malli, kantikkaat metallisankaiset lasit, joissa ei ollut mitään pyöreää tai tyttömäistä.

Jälkikäteen tajuan, miten tärkeää on ollut tehdä eroa äitiin edes jollain tavalla. En halunnut olla äidin kopio, sillä silloin olisi pitänyt olla myös yhtä vetäytyvä, vaitonainen, ahdistunut.

Toki minua ahdisti, varhaismurkkuiästä lähtien ahdisti aina vaan enemmän (nimitys tuolle ololle tuli vasta myöhemmin). Kehittelin ahdistuksilleni fyysisiä syitä: löysin patteja, luomia, näppyjä, kolotuksia, hengenahdistusta, rintakipuja. Niiden takia oli lupa olla ahdistunut, vaikka syvimmiltään ahdistukseni ovat ruumiista riippumattomia.

En osaa kuvitella, että minua alkaisi ahdistaa vanheneva ruumis (no, sitten kenties ahdistaa, kun ruumis on niin raihnainen, että perusliikkuminen käy hankalaksi). Toistaiseksi olen ihmetellyt mainoksia ryppyvoiteista ja muista ikääntymistä muka estävistä tuotteista. Miksi pitäisi taistella ryppyjä vastaan, miksi pitäisi "olla sen arvoinen", kun ihmisen arvoa ei takuulla mitata rypyissä.

Minulle lapsuudesta nuoruuteen siirtyminen oli hirveää, kaikki muu tuntuu leikiltä siihen verrattuna. Muutama vuosi sitten näin ensimmäiset pysyvät rypyt silmien ympärillä. Tunsin lämpimän liikahduksen itseäni kohtaan. Kas tässä sitä mennään! Vanhenen!

Murrosikäinen ruumis ahdisti aivan hirvittävästi, mutta se liittyi siirtymään lapsuudesta nuoruuteen, ihastuksiin, haluun, kaikkeen siihen sukupuoliseen sotkuun, jonka kohtaamiseen en kotona saanut mitään eväitä. En halunnut mitään sievää, naismaista itselleni. Isä joskus myöhemmin totesi äidin toivoneen, että olisin ollut "vähän pimumaisempi". Pimumaisempi? Millä eväillä?

Koskaan ei näemmä ole liian myöhäistä. Tällä hetkellä nimittäin Taas tukka kasvaa - on kasvanut jo olkapäille ja lainehtii hyvää vauhtia lapaluiden suuntaan. Tämä tukka ei kyllä ole musta, vaan punaisen-ruskean-harmahtava. Punainen on väripurkista, ruskea syntymässä saatua ja harmaa sitä kamalaa vanhenemista.