En edes yritä analysoida sitä.
Jokin minussa riehaantuu silloin, kun taiteessa toteutetaan jotakin järjetöntä. Siis kun näyttämölle tuodaan myskihärkiä ja neandertahlin ihmisiä, esimerkiksi. Sama tapahtuu, kun rikotaan perustavanlaatuinen kaava, laitetaan vaikka naisnimiseen rooliin miesnäyttelijä, esimerkiksi.
Se on syvästi vapauttavaa. Sisäinen pienisieluinen kaavanlaatijani mykistyy hetkeksi ihan täysin. Pääsen irti.
Joskus vielä uskon itseeni tarpeeksi. Voin itse tehdä sitä, minkä katsomisesta tai lukemisesta nyt nautin. Jossain pisteessä tajuan perin juurin, ettei minun tarvitse olla sen kummallisempi, luovempi, taitavampi, lahjakkaampi, kuin olen. Se mitä olen riittää ja sillä mitä olen pääsen käsiksi siihen, mikä on pinnan alla, ytimessä.
Näytelmässä soi kummallinen versio vanhasta biisistä. Vuonna 1988 (tai -89) se soi minulla kasettimankalta, minulla oli koko kasetti Chapmania, olin ostanut ison kaupungin musiikkikaupasta. Ei kappale tuo mieleen ihmisiä (minulla harvemmin mikään kappale liittyy ihmisiin), mutta muistan täsmälleen sen ruskean vanhan Toyotan, jolla ajoin hetken aikaa ajokortin saamisen jälkeen. En ole koskenut auton rattiin 1990-luvun alun jälkeen.
" I love youHa, juuri näin... Minulla tai hänellä ei juuri ole tapana sanoa r-sanoja. En tiedä, onko sillä lopulta merkitystä - voi tehdä rakkaudellisia tekoja.
Is all that you can't say"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti