Monta elämää

Eilen olin eräässä koulutuksessa mukana. Jollain lailla koko päivä oli kepeä, vaikka ainekset raskauteenkin olivat läsnä. Esimerkiksi olin koulutustauolla yksin lounaalla ja sellaiset tilanteet ovat omiaan laukaisemaan minussa joukkoon kuulumattomuuden, omituisuuden ja huonouden oloja. Hiukan omituinen oloni kyllä oli kun istuksin itsekseni isohkon lounaspaikan pöydässä ja katselin muihin pöytiin, joissa istui ihmisiä kaksin, kolmin ja isoimmalla joukolla. (Noh, istui myös yksittäisiä ihmisiä, muitakin kuin minä.) Tajusin kumminkin selkeästi, etteivät nuo muut noissa muissa pöydissä tuojottele minuun alta kulmain ja mieti: "Mikä tuokin luulee olevansa, istuu tuossa yksinään, kohta se varmaan kaataa juomalasinsa syliin..." Olen kuvitellut, että muut tuollaisia miettisivät. Taidan olla käänteinen narsisti: jos kunnon luonnenarsisti kuvittelee olevansa kaikkien jumaloinnin kohde, niin minä taas olen kuvitellut olevani muiden pilkan ja syrjinnän kohde.

On vapauttavaa, kun näistä ajatuskehistä ja asetelmista alkaa päästä irti.

Ajoittain häpeän kovasti sitä, etten ole elänyt sillä lailla tasaisen vakaasti. Mielessäni hahmotan elämäni moneksi eri elämäksi. Ensimmäinen on ollut lapsuutta ja nuoruutta vanhempien kodissa, toinen on ollut opiskelua, kolmas on ollut opettajana rämpimistä ja masennusta, neljäs on ollut laihtumista ja rakkautta, viides - tämä nykyinen - on työtä ja parisuhdetta. Melkein kaikki ihmiset ovat vaihtuneet kun elämäkin on vaihtunut, samoin asuinympäristö.

Aina välillä aikakauslehdissä on juttuja ihmisten suunnanmuutoksista (henkisistä tai fyysisistä) ja ne ovat vaikuttaneet minusta jotenkin epäilyttäviltä muutoksen aitouden suhteen. Eräitten kohdalla olen jäänyt miettimään, miten muuttujalla on varmasti ollut iso omaisuus taustaturvana, arvostetun suvun kannustus tms. Perusoletus molemmissa asenteissa on, että suunnanmuutosta ei ns. tavallinen vakaa ihminen tekisi. Muutoksen tekijässä on jotakin "vikaa", kun hän lähtee hötkyilemään valmiista elämästä toisaalle.

Jostain ihmeen syystä ne eri elämään vaihtajat ovat olleet "muita" ja minä olen (omasta mielestäni) ollut sellainen tasainen junnaaja, joka pyörii samassa kehässä - tai ainakin minun pitäisi pyöriä samassa kehässä, sehän on "kunnon ihmisen" osa. Epäilyttävää ja epämääräistä on uuden aloittaminen! Ainakin näin sisäinen itsekriitikkoni kuvittelee, ja sitä kautta oma elämäni näyttäytyy huonossa, suorastaan kelvottomassa valossa.

"Oikeat" ihmiset osaavat kyllä seurustella jo ihan teini-iässä, ei niiden tarvitse kolmekymppisiksi odotella neitsyyden lähdetystä. "Oikeat" valmistuvat siihen ammattiinsa ja sitten ovat ja pysyvät siinä - isolla rahalla on kumminkin koulut käyty ja aikaakin kulunut. "Oikeat" hankkivat jo parikymppisinä sen pankin lainaraha-asunnon ja alkavat vauvahaaveilla. "Oikeat" suunnittelevat häitään pari vuotta. "Oikeat" lähettävät joulukortit kaikille ystäville ja sukulaisille ja vieläpä nauttivat siitä hommasta. "Oikeat" ovat lapsesta asti laihoja, eivät ensin keskosia ja sitten pulleita ja sitten lihavia ja sitten taas hoikkia.

Olen onnellinen siitä, etten ole "oikea". En ole lapsesta asti halunnut ammattiin x, puolisoa, omakotitaloa ja kolmea lasta. Onneksi olen saanut monta elämää. Ne ensimmäiset elämät ovat olleet kovin riippuvaisen, takertuvan ja hyväksyntää hakevan ihmisen elämiä, mutta on niissäkin ollut mukana hyviä aineksia. Ja mitä lähemmäs nykyhetkeä elämissäni tulen, sitä selkeämmin olen minä. En olisi osannut ottaa vastaan elämäni rakkautta, jos hän olisi kävellyt vastaan vuonna 1990 Jyväskylän kaduilla. En - minähän olisin liimautunut ja takertunut ja humpsahtanut suoraan siihen kuvioon, joka oli vanhempieni parisuhteen mallin mukaan rakennettu. Jos olisin vastoin kaikkia voimia viihtynyt koulussa ja opettajana, niin taas olisi osa minusta jäänyt kehittymättä - en olisi joutunut kohtaamaan tunteitani ja sitä suunnatonta miellyttämisen tarvetta, joka saa minut sivuuttamaan itseni.

Olisi tylsää ja yksiulotteista, jos elämä olisi vain yksi kapea ura syntymästä kuolemaan, siinä junnaisi eteenpäin kohti kuolemaa, joka vääjäämättä lopulta kumminkin tulee kaikille. On hyvä, etten tiedä, mitä on viiden vuoden kuluttua tai kymmenen. Ehkä olen silloin taas eri elämässä.