Muistelus eräästä suhdeyritelmästä

Edellisestä kirjoituksesta näkyi, etten siedä olla riippuvainen toisesta ihmisestä - vaikka se toinen ihminen olisikin rakas, kumppani, mies jonka kanssa saattaisin elää loppuelämäni. Tietenkin riippuvuudessa on aste-eroja ja jossakin yksittäisessä tilanteessa olen saattanut suunnilleen roikkua puoliskon lahkeessa kiinni ja pyytää "Älä lähde". Mutta jos laajemmin joutuisin riippuvaiseksi ja riippuisin (eikä riippuvaisuudelle olisi tiedossa loppua), niin todennäköisesti lopettaisin suhteen.

Minussa herää ihan liikaa vihaa, jos koen itseni sidotuksi. Noin normaalioloissa vihan ilmaiseminen on minulle mahdottoman vaikeaa, saatan kierrellä ja kaarrella ja olla kilttinä, vaikka sisäsäisesti suututtaisi. Jos joudun riippumaan - tai jos minussa riiputaan - niin raivostun.

Muutama vuosi sitten minä ja nykyinen puolisoni olimme eronneet (ehkä joskus kirjoitan sen eron syistä, mutta ei niistä tällä kertaa enempää). Olin hätääntynyt siitä, että palaisin taas nollapisteeseen - siis yksineläjäksi, joka ei tapaa ketään eikä käy missään, ei siis varmaankaan löydä kumppania, jollei potentiaalinen kumppani tule kotiovelta hakemaan.

Pyörin nettitreffipalstoilla silloin, en laittanut omaa ilmoitusta, mutta vastasin muutamaan. Kirjoittelin noiden muutaman kanssa ja tapasinkin miehiä. Yhteen noista tapaamistani ihastuin ensimmäisillä treffeillä - oikein klassinen "rakkautta ensi silmäyksellä" -tapaus. Hän asui tässä lähiympäristössä mutta maaseudulla, oli minua muutaman vuoden vanhempi, piti eläimistä, harrasti valokuvausta ja kitaransoittoa... Tuntui selittämättömän helpolta olla hänen kanssaan - hänenhän olisi pitänyt olla minulle ihan vieras ihminen.

Juttelimme henkeviä ja vähemmän henkeviä, minähän vuosin itsestäni kaikkea: vanhemmista, masennuksista, opettajana olemisen kauheudesta, pari kuukautta sitten tapahtuneesta erosta. Hän kertoi itsestään - ja intuitioni sanoi, ettei hän kertonut kaikkea. Samainen intuitio sanoi, että hän jättää kertomatta jotakin olennaista ja hävettävää.

Ennen kuin hän kertoi, mietin mitä en kestäisi kuulla. Totesin, etten kestäisi kuulla, jos hän olisi ollut vankilassa väkivaltarikoksesta. En kestäisi kuulla myöskään sitä, että hän asuisi äitinsä kanssa.

Kummallista kyllä tuo jälkimmäinen selitys oli totuus. Noin kolmannella tapaamiskerralla hän kertoi asuvansa lapsuudenkodissaan vanhan äitinsä kanssa, kertoi myös, ettei ollut koskaan sieltä pois muuttanut. Armeijasta oli käyty lomilla kotona, lukion jälkeen oli lähdetty opiskelemaan tekuun mutta palattu parin kuukauden yrityksen jälkeen kotiin. Miehellä oli ikää liki 40 v, ja sillä hetkellä hän ei edes suunnitellut pois muuttamista. Mikäs siinä oli ollessa. Oli huonekalut ja astiat ja kodinkoneet valmiina. Jos jonnekin muuttaisi, niin pitäisi kamalasti hommata kaikkea.

Kuvioon kuului sekin, että mies oli viimeiset viisi vuotta ollut työttömänä ja sitä ennenkin lähinnä työllisyystöihin työllistynyt. Kuvioon kuului myös, että hänellä oli ollut pitkä salasuhde johonkuhun samalla kylällä asuneeseen naimisissa olevaan perheenemäntään.

Noin kuukauden yhteydenpidon ja tapailun ja puhelinsoittelun aikana onnistuin joka kerralla riitelemään tuon miehen kanssa. Pidin hänestä hirveästi - faktojen perusteella hänestä saattaa saada tyhmemmän vaikutelman kuin hän tosielämässä oli. Hän ei ollut ollenkaan tyhmä - mutta totaalisen kyvytön irtautumaan lapsuudenkodista hän kyllä oli.

En mitenkään jaksanut uskoa, että hänen kanssaan voisi olla tasa-arvoista suhdetta. Jos hän olisi päässyt äidistä eroon, niin seuraavaksi hän olisi riippunut minussa. En halunnut ottaa sitä riskiä. En sietänyt sitä, että häntä olisi pitänyt patistaa ja tuuppia asioiden äärelle (työtä! koulutusta! kursseja! oma asunto!).

Miten juttu loppui? Olin hirveä ihminen, kirjoitin hänelle kirjeen ja sanoin, ettei meistä tule mitään. Kasvokkain en kyennyt sitä sanomaan, kasvokkain halailimme tämän kaupungin näköalapaikoilla ja kuljeskelimme keväisissä puistoissa ja minulla oli tunne, että meistä saattaisi tulla jotakin. Aina kun olimme erossa, tajusin etten helvetissä voisi ruveta aikuista ihmistä vääntämään yhteiskuntakelpoiseksi ja sellaiseksi, kuin minä halusin.

Muistan tuon miehen aina silloin kun tapaan tämän ystäväni, josta olen niin paljon kirjoittanut viime postauksissa. Ystäväni avomies on tavallaan tuon miehen peili: hän asui Saksassa äitinsä omakotitalon yläkerrassa, kunnes ystäväni hänet sieltä kirjeitse yhytti ja sai lopulta muuttamaan Suomeen. Miehelle on varmaankin ihan ookoo, että ystävä hallitsee ja järjestää heidän molempien puolesta. Myös tuolle minun nettitreffimiehelleni olisi ollut ihan ookoo, jos olisin hommannut hänet vaikka silloisen yksiöni nurkkaan asumaan ja olisimme seuraavana arkipäivänä käyneet laittamassa "kaksiota etsitään" -ilmoituksen paikallislehteen. Ei hän pitänyt mitenkään pahana sitä, että hänen asioistaan päättäisi joku muu kuin hän itse. Minä taas en siedä olla vastuussa muista kuin itsestäni. Se siitä sitten.

Tarkastin viime viikolla, että nettitreffimies asuu edelleen samassa osoitteessa kuin ennen ja äitinsäkin tiedot löytyvät sieltä. Saman tarkistuksen olen tehnyt säännöllisen epäsäännöllisesti. Ei minua enää mahdollinen suhde hänen kanssaan mietitytä, mutta toivoisin ja odottaisin, että hän saisi itsensä liikkeelle. Sen perusteella, mitä hän kotioloistaan kertoi, ei paikka ole järin häävi. Mutta mihinkäs sitä ihminen kodistaan lähtisi.