Pienisieluinen ihminen kirjoittaa lisää

Olen terapiassa ääneen ihmetellyt sitä, miksi ystävän asiat herättävät minussa niin paljon tunteita. Muut ystäväni eivät ole liikuttaneet minua samalla tavalla. En tiedä, riittääkö selitykseksi se, että olemme tunteneet pitkään ja olleet liki toisiamme. Olen kuvitellut, että olisin samanlainen ystävän kanssa - tai vähintäänkin haluaisin olla samanlainen. Ensimmäisinä ystävyysvuosinamme ihailin ystävääni kovin - pidin häntä järkevänä ja rauhallisena (toisin kuin itseäni). Kenties olenkin mustasukkainen avomiehelle, ehkä meidän ystävyys on ollut sillä lailla nyrjähtänyttä, että se minun päässäni on kääntynyt omistavaksi... En tosiaan tiedä.

Sen tiedän, etten enää halua olla "järkevä" tai pitää "järkevyyttä" jonain elämän ohjenuorana. Liian usein "järkevyys" on ollut vanhemmilta perittyjä asenteita ja uskomuksia, joita en ole kyseenalaistanut mitenkään.

Viime vuosina olen tajunnut, ettei minussa ja ystävässä ole niin kauheasti samaa. Olemme kohdanneet samankaltaisia asioita, mutta siihen se samankaltaisuus jää. Tai sitten olemme muuttuneet eri suuntiin. Ystävä ja minä olemme olleet myös syöpöttely-ystäviä, opiskeluaikana meitä yhdisti ruoka, saatoimme ostaa lähikaupasta litran vaniljajäätelöä ja toisen suklaata, syödä ne molemmat yhdessä... Ystävä on edelleen vähintään samassa painossa kuin silloin opiskeluaikana, hän on koko ajan ollut minua isompi. En tiedä hänen painoaan tarkkaan - olen pitänyt sitä niin yksityisenä asiana, etten ole koskaan kysynyt. Luulen että kun itse häpesin omaa painoani, minun oli helppo liikkua ystäväni kanssa - olin hänen rinnallaan kumminkin vain "vähän" lihava, kun ystävä taas oli se "oikeasti" lihava. Ystävä ei ainakaan näkyvästi ole häpeillyt painoaan - tosin hän on aina käyttänyt esim. kovin väljiä vaatteita, pitkähihaisia paitoja yms.

On ylimielistä moittia tässä blogissa häntä. Ei hänellä ole mahdollisuutta kertoa omaa osuuttaan. En vain kykene oikein muuhun kuin analysointiin ja arvosteluun tällä hetkellä. Olen yrittänyt suhtautua neutraalisti ystävän valintoihin ja ystävän ja miehen suhteeseen, mutta se mitä päällepäin näen, ei minusta tunnu hyvältä. Ensin ajattelin, että kaikki on tilapäistä (siis miehen työttömyys, heidän liikkumisensa Suomen kartalla ystäväni työn ja opiskelun mukaan, ystävän asettuminen tuonne pikkupaikkakunnalle ja hänen työnsä), mutta sama on jatkunut nyt vuosia. Ja aina kun ystävän tapaan, petyn siihen että tilanne on edelleen sama.

Menneisyydestä muistan ajan, jolloin yritin hoitaa omaa kokemattomuuttani pois kuleksimasta. Olin työpaikan juhlissa päässyt likeiseen tuttavuuteen yhden kollegan kanssa, kollega oli ihastunut minuun ja näin kollegassa mahdollisuuden päästä neitsyydestä pois. Kun vuodatin juttua ystävälle, tämä paheksui sitä, että mies oli minua reippaasti vanhempi ja naimisissa. Sillä kohden minun moraalini ei sanonut mitään, kun en kuvitellutkaan sen kummempaa, en siis ajatellut, että suhdetta kehkeytyisi, seksiä pelkästään. Yllätyin, kun ystävä otti niin moralistin roolin. Nyt olen itse ottanut ihan saman roolin - ja kumminkin itsestäni tiedän, ettei ulkopuolinen voi tajuta tekemisten syitä ja seurauksia kokonaan.