Vierailun jälkipyykki

Äiti tuli ja meni. Onneksi on ohi se kylästely.

Istuttiin sohvalla, käytiin kävelyllä, syötiin, juotiin kahvit, katseltiin kissojen touhua.

Miten hirvittävän vähän sanottavaa meillä on toisillemme. Näin se on ollut ennenkin ja näin se ilmeisesti tulee olemaan elämän loppuun asti. Äiti on omassa kuplassaan. Hän ei varsinaisesti keskustele. Hän puhuu tavaroista (vanhasta romusta häkkikellarissa, polkupyörästä, kelkasta, talvitakkinsa iästä) ja muista ihmisistä (ei ole kuulunut mitään x:stä, y:stä eikä z:stä, naapuri on sairaalassa, isä voi jotenkuten), siitä mitä ympärillä tapahtuu (ohhoh tota kissaa, se loikkasi kirjahyllyyn kovaa kyytii). Hän ei puhu tunteista, itsestään tai omista ajatuksistaan.

Äiti on kyvytön kehumaan mitään minuun liittyvää. Syömme lohipiirakkaa (josta sivumennen sanoin tuli sairaan hyvää) ja salaattia (sekin oikein hyvää, monen salaattilajikkeen sekoitusta). Sitten syömme kaupan mämmiä kerman kanssa. Äiti kehuu mämmiä, miten se onkaan maistuvaa.

Kun mies on mennyt toisaanne, äiti hiljentää ääntään ja kaivaa kassista tukun viisikymppisiä, sanoo: Ostat sitten itselles vaikka vaatteita.

Hetki on epätodellinen. Olen siirtynyt nyrjähtäneeseen näytelmään, jossa minä olen mukana äidin juonessa - en siis puhu niin lujaa, että mies kuulisi ääneni naapurihuoneeseen. Vastustelen, äiti tyrkyttää. Näitä samoja kuvioita on käyty sata kertaa, eri äänensävyillä. Hetken päästä mies menee parvekkeelle tupakalle ja kävelee ohitsemme, äiti pitelee setelitukkoaan selän takana ja on vaiti. Hetkeä myöhemmin jatketaan.

Ei tälle ole mitään loppua tai muutosta. Minusta vaan ei tunnu enää miltään. Mitä välii, vaikka äiti kuvittelee, että elän kurjuudessa ja köyhyydessä. Mitä välii, vaikkei äiti usko, että sain vakiviran. Mitä väliä äidin harhoilla on minulle? Ei mitään väliä, jos en joudu kovin usein tekemisiin hänen kanssaan.

Jossitella voin sillä, että jos olisinkin puhunut äidin kanssa isoon ääneen, olisi mies tullut paikalle ja meidän vanhaan tuttuun näytelmään olisi tullut uusi muuttuja. Nyt olen taas kelpuuttanut puolet äidin seteleistä ja voisin käväistä lahjoittamassa enemmän tarvitseville.