Seksipuheesta

Minua pelottaa aina kun törmään omaan kyvyttömyyteeni selittää asioita ääneen. Seksistä puhuminen puoliskon kanssa on ollut ja nähtävästi tulee olemaankin vaikeaa.

Ihmeen hyvin selviämme ilman sanoja, mutta meillä on aika kummallisia rutiineja, joilla tavallaan korvaamme puhetta.

Joskus aikaa sitten sovimme, että sunnuntai on hyvä seksille - tämä johkaantuu molempien halusta irtautua työstä ihan kunnolla (olemme molemmat säännöllisen epäsäännöllisesti lauantaisin töissä, sunnuntai on aina varmuudella vapaapäivä). Emme varsinaisesti kai sopineet sitä, että käymme erikseen suihkussa ennen seksiä, siitä vain tuli tapa. Ja suihkun jälkeen tuli tavaksi, että kohtaamme toisemme olohuoneen sohvalla ja siitä sohvalta siirrymme puoliskon parisänkyyn (joskus erityisen innokkaina hetkinä ei sänkyyn ole siirrytty ollenkaan).

En osaa puhua yhtään mitään siinä vaiheessa kun olemme tuonne sohvalle päätyneet ja tiedän, että seuraavaksi rakastellaan. En minä tiedä, mistä ihmiset puhuvat keskenään, kun he tietävät että he ihan kohta harrastavat seksiä. Luultavasti puhuvat jostakin, luultavasti kehuvat toisiaan? Hiljaisuuden keskellä tuntuu, että minulta tai meiltä puuttuu olemisen käsikirjoitus, puuttuvat vuorosanat, joita tässä tilanteessa "kuuluisi" käyttää (vaikka en haluaisi valmiita vuorosanoja, haluaisin omat sanat tuohon tilanteeseen, enkä pysty tavoittamaan niitä).

Sohvalla ennen seksiä meillä ollaan hiljaa tai sitten sanotaan lause ja toinenkin lause kissoista, siitä missä mustat tällä kertaa nukkuvat, missä punkero nuorukainen makaa ja missä on raitakatala.

Kaikki sanat tuntuvat tuossa tilanteessa minusta typeriltä ja naurettavilta - se sisäinen itsekriitikkoni on erityisen valpas ja erityisen arvosteleva, se pitää huolen siitä, ettei mielessäni edes liiku mitään "puhumisen arvoista", ei seksiin liittyvää eikä mihinkään muuhunkaan liittyvää. Joskus minulla on ollut ennakolta mielessä jokin sanomisen arvoinen asia - toive tai havainto - ja senkin sanominen on vaatinut tosi vääntöä. Monesti olen jättänyt sen seksin jälkeisiin hetkiin, ajatellut että sen läheisyyden jälkeen olisi helpompi puhua. Pöh, yleensä itsekriitikko on napannut sanoistani kiinni, sotkenut ajatukseni ja laukaissut tolkuttoman ahdistuksen.

Minähän haluaisin kyetä puhumaan avoimesti ja tunnen itseni jokseenkin rajoittuneeksi ja estoiseksi ja tympeäksi ja vaikka miksi, kun en vaivattomasti siihen kykene (aina en kykene edes vaivan kanssa). Ja miten helvetissä kaikki viehtymykseni sanallisiin hölmöilyihin ja verbaaliseen hupiin katoavat, kun s-sana tulee mukaan? Onko ihan pakko olla tosikko vakavikko?

Seksin aikanakaan emme puhu jollei ihan pakko ole. Luulen että mies voisi puhuakin, mutta hän peilaa minun puhumattomuuttani - kun en juuri sano mitään, niin eipä hänkään ala itsekseen rupatella.

Jonain kertana terapiassa puhuin yleisemminkin puhumisijumeistani ja sain kiinni siitä, mistä tuossa on kysymys. Jollain lailla lapsuuden ilmapiiri ja näistä-asioista-ei-puhuta-se-on-vaarallista -mentaliteetti livahtaa mieleeni huomaamatta, enkä sitten pystykään toimimaan omana aikuisena itsenäni. Rupean lapseksi jälkeen, rupean noudattamaan lapselle asetettuja sääntöjä.