Minulla on vihaongelma. En uskalla olla vihainen kuin jälkikäteen, tilanteen mentyä ohi. Myös etäältä, esim. nettikeskustelussa, voin olla vihainen. Oikean elämän tässä-ja-nyt -ihmisille en kykene suuttumaan.
Tavallaan omaan mielikuvaani itsestä ei kuulu suuttuminen ollenkaan. Kun suutun, niin pelkään meneväni aivan mahdottomuuksiin, kontrolloimattomaksi raivottareksi (no, näinkään ei ole käynyt juuri koskaan).
Puhuin lapsuudesta terapiassa taas tänään. Puhuin myös siitä, mihin asioihin jään muissa ihmisissä "kiinni", mitkä lauseet tai asenteet tuntuvat sietämättömiltä, sellaisilta että se sisäinen raivotar alkaa herätä ja kenties pystynkin suuttumaan (useinmiten ratkaisen tilanteen vain lähtemällä pois).
En siedä sitä, jos minua ei kuulla tai minut sivuutetaan. Se kai suututtaa kaikkia, mutta minä menen pienestä lauseesta tolaltani, jos se kuuluu jonkun tärkeän tai kenties-tulevaisuudessa-tärkeän ihmisen suusta. Kilahdan välittömästi, jos joku toteaa: "Älä nyt tommosta mieti". Ja ###, olen jo miettinyt! Tai jos joku sanoo: "No mutta, sinähän olet xx vuotta, sinähän olet nainen/hetero/suomalainen/Satakunnasta/ainoa lapsi/akateeminen/työtön/työssäkäyvä/parisuhteessa/lapseton, kyllähän sinun pitäisi yy". Jaa pitäisi vai? Miksi ###?
Yksi sivuuttamisen muoto on erityisen ahdistava. Jos osa tunteistani sivuutetaan, niin menen lukkoon. Näin käy, jos minut nähdään koko ajan reippaana, hyväntuulisena, puheliaana, hymyilevänä, toimeliaana... Aistin kovin herkästi muista ihmisistä, millainen minun "pitäisi" olla heidän silmissään. Saanko olla jännittynyt, epävarma, ahdistunut, itkuinen, alakuloinen? Jos en saa olla kuin kiltti ja kiva, niin lähden pois. Harmi etten voinut lähteä pois lapsuudessa myös.
Vasta ensimmäisillä psykologikäynneilläni vuonna 1997 aloin nimetä kielteisiä tunteitani. Sitä ennen niille ei ollut muuta nimeä kuin "paha olo". Kun aloin varovasti purkaa sitä "pahaa oloa" terapeutin kanssa, niin löytyikin ahdistusta, surua, alakuloisuutta, pelkoa, huolestuneisuutta... Ahdistuksen muistan erityisesti: silloin vasta tajusin, miltä minussa ahdistushetkinä tuntuu (ja miten fyysinen olotila ahdistus minulla on).
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Tuo tunteiden löytäminen on varmasti tosi tärkeä osa terapiaprosessia. Multaki terapeutti monesti kysyy niitä tunteita mutten vieläkään osaa oikein kuvailla niitä. Mitä on suuttumus? Mitä on surullisuus? Entäs hämmennys, viha, loukkaantuneisuus?
Sivuuttaminen on tosi turhauttavaa, tiedän kokemuksesta, kun on herkkä ja aistii muiden olotiloja ja yrittää toimia niiden mukaan (ts. miellyttää) niin sivuuttaminen tuntuu erityisen törkeältä ja ikävältä kohtelulta.
Tunteitten suhteen olen aika fyysinen,ne "tuntuvat" ruumiissa, mutta eivät välttämättä ihan selkeinä.
Jossakin romaanissa on oivallinen pätkä siitä, miten kieli on rajallinen tunteitten kuvaamisessa: tunteet kun sekoittuvat ja kerrostuvat niin, että samanaikaisesti kokea ristiriitaisiakin tunteita. Harmi etten muista mikä teos se oli, kaivaisin esiin...
Lähetä kommentti