Lankalauantain vieras

Äiti tulee kylään huomenna.

Kummallista, ettei asia erityisemmin ahdista. Vuosi sitten stressasin useamman viikon etukäteen (silloinkin hän kävi pääsiäisenä). Piti siivota koti lattiasta kattoon ja hepuloida ruuista ja muusta. Jälkikäteenkin veivasin äidin sanomisia ties miten pitkään (hänen kommunikaationsa on lievästi sanoen mutkikasta, ei esim. osoittanut yhtään kysymystä suoraan miehelleni, mutta sitten kun olin ajoittain äidin kanssa kahden, niin hän kyseli minulta miehen asioita).

Nyt äidillä ei enää ole valtaa. (Olen siis vapaa?) Vaikka miten miettisin, en keksi mitään sellaista, joka saisi minut järkkymään. Kenties huomenna huomaan putoavani taas vanhoihin reaktiohin. Silti se ei muuta nykyhetken oloa.

Muistan muutaman vuoden takaa tilanteen, jossa olin riidellyt äidin kanssa kerrankin avoimesti (tavallisempaa on ollut, että olen pahoittanut mieleni ja ollut näyttämättä sitä, hautonut vain pahaa mieltä itsekseni). Riitelimme puhelimessa, sekin oli poikkeuksellista, sillä yleensä puhelut ovat kovin vaisuja ja vailla tunteenilmauksia mihinkään suuntaan. Puhelun jälkeen lähdin ulos (minulla oli päämääräkin, mutta sitä en muista). Kävelin kaupungilla ja tunsin itseni valtavan isoksi, jättiläiseksi. Oli kuin olisin äkkiä kasvanut vähintään puoli metriä pituutta.

Tuon hetken jälkeen on äiti edelleen ärsyttänyt, vituttanut, surettanut, kauhistuttanut. Todella pahoina aikoina olen ollut valmis kaatamaan äidin niskaan kaikki ahdistukseni ja estoni ja masennukseni. Silti tuntuu, että olen ratkaissut perustavanlaatuisia asioita, joiden keskellä äiti on edelleen avuton. Jos äiti ei noita ratkaisuja näe tai hyväksy, niin se nyt on hänen asiansa. Ei minun tarvitse pakottaa äitiä hyväksymään itseäni.