Asun ruumiissani

Jollain lailla olen nähnyt äidin vastuullisena siihen, että suhtautumiseni omaan ruumiiseen on niin monimutkainen.

Onhan hän ollut vastuussa. Lapsena olisin tarvinnut leikkejä, kiipeilyä, hyppimistä, juoksemista, luistelua, hiihtoa - kaikkea fyysistä temppuilua. Mutta kun äiti näki jokaisen leikin potentiaalisena vaarana, jonka seurauksena kenties loukkaisin itseni (vakavasti) tai vammautuisin tai kuolisin, niin --. No, enpä oppinut hiihtämään tai luistelemaan, enpä saanut oikean jalan askelvikaa korjattua, olenpa vasemmalle kallellaan koko nainen.

On hän ollut vastuussa siitäkin, että on seissyt minun ja tiedon tiellä, kieltäytynyt myös välittämästä omia kokemuksia. Kun kymmenen vanhana alkavat kuukautiset, en ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Hätäännyksen ja pelon jälkeen etäännyin äidistä, päätin pärjätä itse. En siis kysellyt keneltäkään ja kehittelin omia tulkintoja. Ne olivat melko karmeita. Olin päätellyt, että alapääni on saastainen enkä saa koskea sitä kuukautisten aikaan tai muutenkaan. Suihkussa seisoin vaan jalat tiukasti yhdessä. Älyttömin vaihe meni muistaakseni ohi, kun maksoittunut veri oli liimannut häpykarvat klimppiin - silloin tajusin, että olisi pakko koskea ja saksin karvoja lyhemmäksi.

Noina vuosina olin vakuuttunut siitä, että olen jollain lailla "väärä" nainen. Jos vain kävisin esimerkiksi gynekologilla, niin paljastuisin epämuodostuneeksi ja luonnonoikuksi (tarkalleen en osannut määritellä, mitä minusta löytyisi, mutta jotakin poikkeavaa sen oli pakko olla).

Väärän naisen kuvitelmia olen kantanut mukanani kovin kauan, esimurrosiän jälkeen ne vain painuivat piiloon eivätkä suoraan liittyneet fyysiseen ruumiiseen, vaan siihen, etten osannut tutustua miehiin (tai naisiin), jos tilanne oli jollain lailla eroottisesti latautunut. Heti jos joku herätti kiinnostukseni, aloin moittia itseäni tyhmäksi ja huonoksi, kokea tilanteen ahdistavaksi ja pyrkiä pois. Oli käsittämätöntä, miten muut voivat harrastaa seksiä ja seurustella ja muuttaa yhteen ja saada lapsia. Minä vaan en osannut, kun olin "väärä".

Kuvitelmat siitä, että olen fyysisesti epämuodostunut, tulivat takaisin kun seksielämäni toisen kanssa alkoi. Odotin, että jossakin yhdynnässä vielä paljastuisin vääräksi tai että jokin reaktioni olisi epänormaali tai luonnoton. Keskellä noita ajatuksia kävi kerran niin, että aloin yhdynnän jälkeen vuotaa runsaasti verta. Menin lukkoon, vetäydyin, lähdin kotiin (tämä oli aikaa ennen yhdessä asumista). Yöllä kotona putosin ajassa taaksepäin samaan tunteeseen, samaan paniikkiin, joka oli ollut kymmenvuotiaana. Olisin tarvinnut silloin jonkun huolehtimaan itsestäni, mutta en kyennyt soittamaan miehelle tai kenellekään ystävälle. Vuosin ja vuosin, en tajunnut taaskaan, mitä oli tapahtunut.

Seuraavana päivänä sain soittikierroksen jälkeen ajan gynekologille, joka totesi että kohdun limakalvoa oli repeytynyt. Eikä näin pitäisi käydä, tai voi käydä mutta on hyvin harvinaista. Ja olittekos te ihan tavallisessa yhdynnässä?

Tuon jälkeen aloin ajatella, että ruumiini kenties on kummallinen ja erilainen kuin keskimääräinen ruumis, mutta se on minun ruumiini ja minä asun siinä. Miksi tämän asunnon pitäisi ahdistaa minua, miksi se pitäisi kokea "huonoksi"? Ruumiin tavallisuus tai epätavallisuus ei ole tärkeää, tärkeää on, miten hyvä olla minun on. Vaikka olisin miten friikki ja kummallinen yhdyntäkipuineni ja hauraine limakalvoineni, niin ei minun tarvitse olla toisenlainen. Olen oikea, en "väärä" tai huono.