Katse

Ajauduin miettimään ulkonäköä (vielä tunti aikaa ennen työvuoron alkua, siis tunti aikaa kehitellä henkevä synteesi).

Harmi ettemme osaa aikamatkailla. Haluaisin aikamatkailla sadan tai kahdensadan vuoden päähän ja tarkistaa, miten ihmiset silloin suhtautuivat ulkonäköön. Oliko heillä mittataulukoita "normaalille" vartalolle ja muita taulukoita "epänormaalille". Tuijottivatko he itseään kokovartalopeilistä ja näkivät kenties muhkuroita väärissä paikoissa. Kauhistelivatko he ryppyjään. Rasvasivatko ihoaan. Mallasivatko yhtä, toista ja kolmatta vaatetta ylleen epävarmoina siitä, mikä antaisi parhaan vaikutelman.

Valokuvakoneen keksimisen jälkeen on tullut entistä tärkeämmäksi se, miltä asiat näyttävät. Ja tietysti kaiken ja kaikkien pitäisi näyttää "hyviltä" - hyvän määritelmästä taas riidellään loputtomasti. Juuri nyt ylivoimainen "hyvän" määritelmä ihmisruumiin suhteen liittyy nuoruuteen ja voimaan. "Hyvää" on kaikki rypytön, lihaksikas, hoikka, kimmoisa.

Harmi etten voi kurkistaa elämäni vaihtoehtoisiin todellisuuksiin. Haluaisin tietää, miten paljon paino ja lihavuus on ollut vaikuttamassa kokemuksiini ruumiista. Lapsena, nuorena ja aikuisenakin olen tuntenut itseni rumaksi ja vastenmieliseksi - jos olisin ollut normipainoinen, niin olisiko tunteeni silti ollut sama? Olisiko rumuus vain selittynyt toisin - olisiko se ollut riippuvaista jostakin muusta ominaisuudestani - vaikkapa likinäöstä tai ihostani, jossa on paljon luomia, kasvoissanikin on isoja luomia?

Olen ollut herkkä aistimaan muiden ihmisten hyväksyvää tai paheksuvaa katsetta. Paheksuva katse on kenties johtunut aivan muista syistä kuin siitä, miltä minä olen näyttänyt, mutta olen käsittänyt sen itsestäni johtuvaksi, omaksi viakseni.

Äidillä on ollut paheksuva katse. Kun olin alakoululainen, hän ompeli vaatteeni. Se paheksuva katse näkyi etenkin kun sovitin puolivalmiita vaatteita. Piti seisoa hiljaa ja liikkumatta, muuten nuppineulat putoilivat tai pistelivät ihoa. Piti toivoa, että se viimeksi sovitettu sopisi samoin vielä seuraavallakin kerrallakin. Piti sitten lopuksi, kun kaikki oli valmista, seistä peilin edessä uudessa vaatteessa äidin katseen alla - ja äiti arvosteli (todellisuudessa hän taisi olla tyytymätön ompelemaansa vaatteeseen, minusta tuntui että vika oli minussa).

En usko, että ne arvostelevat ja paheksuvat katseet olisivat muuttuneet toisiksi, jos olisin ollut ei-pullea ei-kömpelö Meri. Äidin tyytymättömyys oli peräisin hänestä itsestään. Ei se ollut riippuvaista siitä, mitä hän katsoi. Tyytymättömyys oli äidillä tapa suhtautua asioihin. Kaikesta voi aina löytää vikaa, myös tyttärestä.

Hyväksyvänkin katseen olen kokenut. Luultavasti olen kohdannut sen monta kertaa, mutta yksi kerta on erityisen merkityksekäs. Silloin tapasin ensimmäistä kertaa tulevan puolisoni. Koko iltana ei puhuttu ääneen mitään rumuudesta, kauneudesta, hyväksymisestä, arvostelusta. Kun tulin kotiin ja riisuin talvitakkia eteisen peilin edessä, tunsin itseni kauniiksi.

Tajusin etten ollut koskaan ennen tuntenut itseäni kauniiksi, olin tuntenut olevani ruma. Havainto tuli vasta muutoksen kautta - en aiemmin ollut tietoisesti päivästä toiseen ajatellut "ruma oon ruma oon ruma oon", silti rumuus oli ollut minulle totta. Totuuteni oli muuttunut.