Nolostus

Vielä kerran terapiassa päädyin ystävään ja tämänhetkiseen hierteeseen. Minun ymmärtämättömyyteni ja ärtymykseni luultavasti laantuisi, jos voisin kysyä ääneen muutaman kysymyksen (niiden kysymysten lisäksi, joita olen jo kysynyt).

Henkilökohtaisten asioiden kysyminen on minulle vaikeaa. Kuvittelen, että jos toinen haluaisi niistä puhua, niin sitten hän kyllä puhuisi kysymättäkin, senpä tähden ei ole "sopivaa" tehdä kysymyksiä. Saattaisin pahoittaa toisen mielen kysymällä. Siispä jos mielessäni on kysymyksiä jotka eivät ilman kysymistä tule ilmi (ilman sitä että itse olen puhunut ensin samoista asioista), niin täytän hiljaisuuden jollakin kevyellä yleisellä jutustelulla.

Olen tosi hyvä välttelemään, jos vähänkin kuvittelen aistivani toisessa vastahankaa tai jännitystä. Ehkä se on arkuutta, ehkä menen liikaa toisen nahkoihin ja teen oletuksia.

Olen herkkä nolostumaan, jos kysymystä seuraakin hiljaisuus tai välttelyä. Pelkään kysyväni "tyhmiä" tai väärällä tavalla (eh, aivan kuin olisi "oikeita" ja "vääriä" tapoja).

Tiedän että oleminen muiden ihmisten joukossa muuttuisi helpommaksi, jos pääsisin irti ylikorrektista puolesta. Samaan suuntaan vaikuttaisi, jos en niin paljon peilaisi toisen ihmisen käytöstä. Välillä olen kuin ameeba: iloisten kanssa iloinen, surullisten surullinen, hiljaisten hiljainen... Vähemmästäkin itsensä unohtamisesta väsyy - väsyy ottamaan vastaan ja heijastamaan toisen tunteita. Mutta jos en olekaan samanlainen kuin se toinen, silloin saatan olla ihan nolo, erilainen, torjuttu.

Nolostus tai häpeä herää kovin pienestä. Voi kun osaisinkin olla niin, etten antaisi nolostuksen mahdollisuuden etukäteen vaikuttaa itseeni.