Parisuhdeteoriaa

Ajatukseni ystävästä johtivat lopulta ajatuksiin parisuhteesta.

Hyvässä parisuhteessa on molemmilla tilaa olla ja elää. Ollaan yhdessä, on yhteisiä asioita - ja on myös molemmilla omia, yksityisiä juttuja. Yhdessä ollaan vapaasta tahdosta.

Minua ahdistavat riippuvaiset parisuhteet. Jos jompi kumpi on toisesta kovin riippuvainen taloudellisesti tai henkisesti, niin missä on vapaa tahto? Jos "ei voi erota" siksi, että asunto menisi erossa alta ja puolison palkkatuloon perustunut talous romahtaisi, tai siksi, että pelkää oman tai toisen hengen puolesta, niin millä perusteella silloin on suhteessa?

Vanhempieni liitossa äiti ei käynyt töissä syntymäni jälkeen. Äiti myös eristäytyi kotiin - hänellä ei ollut ystäviä tai kodin ulkopuolisia harrastuksia. Taloudellisesti äiti oli täysin riippuvainen isästä ja siitä, että isä kantoi palkkarahat kotiin. Käytännössä isä oli antanut äidin "tehtäväksi" hoitaa laskut ja muut juoksevat menot perheen tililtä, joka tarkkaan ottain oli isän palkkatili. Äiti nuukaili omia henkilökohtaisia menojaan - en tiedä, johtuiko nuukailu siitä, että hän piti säästäväisyyttä hyveenä, vai eikö hänellä mielestään ollut lupaa käyttää miehen ansaitsemia rahoja itseensä.

Aika nuoresta alkaen kävin isän kanssa keskusteluja isän ja äidin parisuhteesta (tämä on kai tavallisempaa toisin päin, niin että äiti ottaa tyttären uskotukseen). Isä sanoi minulle monesti, että jos hän olisi nuorempi, niin hän olisi jo eronnut. Ja hän sanoi myös, ettei voi erota, kun "ei äiti pärjäisi yksin". Minulle ei tarkkaan ottain selvinnyt, tarkoittiko isä taloudellista vai henkistä selviämistä. Ehkä molempia.

Itse olin mennä sekaisin siinä vaiheessa, kun olimme muuttaneet yhteen, kesäloma oli loppunut ja miehellä työ oli alkanut. Tajusin, että minähän olen kotona. Ja minunhan tässä nyt "kuuluu" hoitaa koti, muuten en hoida mitään osaa yhteisestä projektista. Mies kävi töissä eikä juurikaan osallistunut kotitekemiseen sitten työpäivien jälkeen. Meillä oli omat pankkitilit, joten miehen palkka meni miehen tilille. Vuokra maksettiin puoliksi ja ruokalaskua maksoi se kulloinenkin kaupassa kävijä.

Heti ensimmäisten kuukausien jälkeen minua alkoi ahdistaa helvetisti. Ahdisti se, että jos tilanne jatkuisi samanlaisena, niin minun pitäisi pyytää mieheltä "ruokarahaa" - hänellä kun oli minun työttömyyskorvaustani isommat tulot ja olin ihan kohta putoamassa harkinnanvaraiselle työmarkkinatuelle, jossa myös avopuolison tulot vaikuttivat korvaukseen. Ahdisti myös se saakelin kodinhoito. Ahdistuksen keskellä en saanut sanaa suustani - vaikka miten olisin muotoillut, niin olisi tullut vain vihaisia puhauksia suustani - ja kuvittelin jo ne miehenkin vihaiset puhaukset.

Olen aika vakuuttunut siitä, ettei minun pääni (tai miehenkään pää, sen puoleen) olisi kestänyt minun jatkuvaa työttömyyttäni. Se muistutti minua liikaa vanhempieni asetelmasta ja pakotti minua kovin äitini kaltaiseen rooliin. Jossain kohdin minua on tainnut auttaa se, että otan aika lailla huonosti vastuuta yhteisten asioitten hoidosta. Tiedän tuttuja ja tutun tuttuja, joissa nainen hoitaa kaikki kodin asiat ja pyörittää arkea aika lailla suvereenisti, mies on statisti siinä sivussa. En ymmärrä, miten ne tutut sietävät sitä sietämätöntä yksinäisyyttä, joka moisesta tulee. Kenties he kokevat sitten vastaavasti hallitsevansa arjen ja pitelevänsä tärkeitä nyörejä käsissään. En tiedä. Minä olen jossakin pisteessa yksinkertaisesti lakannut tekemästä ja jonkin aikaa tiskit ovat kasaantuneet ja villakoirat riemukkaasti siinneet sänkyjen alla. Sitten on mies vuorostaan alkanut tehdä ja olen tajunnut, etten ole yksin tässä liitossa.

Kaikenlainen riippuvaisena oleminen herättää minussa vihaa. Että olen vihannut äidin takertumista minuun ja mieheensä, sitä ettei hänellä ole ollut oikein mitään omaa. Että olen vihannut yhtä ala-asteen tuttuani, joka takertui minuun (kulki perässäni esimerkiksi, toisteli sanomiani sanoja ilmeisesti huomaamatta sitä itse ollenkaan, tms). Että olen vihannut myös itseäni, kun tietyissä kohdin olen tunnistanut riippuvaisuutta.

Ja sitten, toisaalta, voiko olla riippumaton muista? Onko se harhaa vaan?

Lapsena on riippuvainen. Mitä pienempi lapsi, sitä riippuvaisempi se on vanhempiensa ja hoitajiensa suojasta. Ehkä siksi olen kuvitellut, että tappaisin lapseni - en siedä sitä, että joku olisi minusta täysin riippuvainen (tai minä olisin jostakusta riippuvainen). Se on hirvittävän pelottavaa, sillä riippuvaisuuden myötä menettää oman itsensä. Minä en ole enää minä, minä olenkin jotakin vasta kun riipun.