Pään paskageneraattori

Terapian loppumiseen on kovin vähän aikaa. Toukokuussa ja sen jälkeen pitäisi pärjätä omillaan.

Ei se sinänsä pelota, sehän on kamalan tuttua. Mutta kovin moni asia on kesken. Masennuksesta olen selvinnyt, joo, mutta alanko jatkossa taas kerätä itseeni samaa kuormaa kuin ennen masennusta (ja masentua uudelleen), sitä en tiedä.

En ole tainnut kirjoittaa näkyviin, miksi terapiassa käyn. B-lausunnoissa on keikkunut seuraavaa: sosiaalisten tilanteitten pelo, piirteitä estyneestä ja vaativasta persoonallisuudesta, toistuva masennus.

Käsittääkseni tuo viimeinen määritelmä (masennus) on seurausta kaikesta edeltävästä. Kun tarpeeksi jännitän ja pelkään ihmisten joukossa, kun vetäydyn, kun olen kroonisesti tyytymätön itseeni, niin kas kummaa, masennun. Masennuskaudet luultavasti toistuvat jatkossakin, jos sosiaaliset ahdistukseni ja vaativat/estyneet puolet minussa pääsevät hallitseviksi.

Ja tässä kohden adistaa: minunhan pitäisi muuttua toiseksi! Mutta kun en voi! En vaan kykene!

Kaikkeen muuhun omituiseen itsessäni olen kenties kiintynytkin ja haluton luopumaan, mutta vaativasta puolestani haluaisin eroon. (Hm, se muu ei edes saa kovin pahaa tuhoa aikaan, olen tottunut säätelemään ahdistuksiani, olen tottunut siihen, että tietyissä kohdin saatan mennä lukkoon).

Sisäinen arvostelijani on varsinainen paskageneraattori, se moittii kaikkea mitä teen ja mitä jätän tekemättä, jos olen hiukankin heikoilla (siis heikoilla ei tarkoita välttämättä muuta kuin väsymystä). Kovin helposti siirryn elämään tyytymättömyyden tilassa. Ei tarvita esim. muuta kuin työpäivän jälkeinen paluu kotiin. Ah, ihana vapaa olotila. Tähän iskee paskageneraattori, se käynnistyy pitäisi-sanalla: pitäisi käydä kaupassa, pitäisi laittaa ruokaa seuraavaksi päiväksi, jotta olisi töissä eväät, pitäisi mennä ulos kun aurinkokin paistaa, pitäisi kirjoittaa yhdelle ystävälle josta en ole kuullut aikoihin, pitäisi katsoa se dvd, jonka palautuspäivä oli jo viime viikolla, pitäisi pestä koneellinen pyykkiä... Vaihtoehdot voivat olla sinänsä ihan miellyttäviäkin, mutta en voi valita niitä kaikkia - ja kun yhden valitsen, hermostuu paskageneraattori siitä: Kyllä nyt pitäisi sittenkin käydä kaupassa! Eikun olla ulkona! Eikun katsoa tv:tä! Eikun kirjoittaa! Eikun laita nyt se pesukone päälle!

Ja lopputulos on sisäinen ärtymys ja kiukku ja kiire ja turhautuminen, kun se valitsemani asia ei olekaan hyvä valinta, vaan se on sulkenut pois muuta. Ja jossakin luuraa paskageneraattorin seuraava heitto: jos olisin oikein organisoiva ja toimelias ja energinen, niin minähän ehtisin kaikki "pitäisit". Kyllä muutkin ehtii... Minä vaan olen saamaton laiska paska.

Tällaisia ajatusketjuja päähäni laukkaa joka päivä. Jonain päivinä ne pääsevät vaikuttamaan enemmän, toisina vähemmän. Tällä hetkellä vapaa-aika on erityisen hankala: työssä en pääse niin paljon valikoimaan tekemisiäni, että paskageneraattori ehtisi kovin äänekkäästi käynnistyä. Työssä se lähinnä on tyytymätön vain työn laatuun ja tekemiseen käytettyyn aikaan, kotona ja vapaalla se on tyytymätön aika lailla kaikkeen. Joka jutusta löytyy jotakin väärää.

Vaikka terapiassa on paljonkin puhuttu tästä, niin tuntuu, ettei minulla vieläkään ole tarpeeksi keinoja irrottautua sisäisestä paskanjauhajastani. Päh, pah, äh.

Olin kiirastorstaina retkellä etelän syrjäiseen rannikkokaupunkiin ja kävin Kiasmassa. Julian Schnabelin näyttelyosuudessa oli yksi valtavan iso teos, harmaalla pressulla päällystetty taulu, jossa on valkoinen kuutio, musta teksti sanoo "I hate to think". Se huvitti minua kovin - minäkin vihaan sitä, että olen pakotettu ajattelemaan paskageneraattoripäälläni.