Viimeinen kerta

Viimeinen kerta terapiaa on huomenna töitten jälkeen. Vaikka tämän "viimeisen kerran" jälkeen on optio, että voin edelleen epäsäännöllisemmin käydä samalla terapeutilla, niin tämä terapia on nyt suunnilleen tässä.

En ole halunnut kirjoittaa tänne blogille viime viikkoina. Lähinnä olen kai pelännyt, että kirjoittaminen voisi nostaa esiin taas jonkin vanhan jutun, josta yks kaks paljastuisi ylittämättömiä ongelmia. Tai löytäisin uuden ahdistuksenaiheen, joka jäisi kaivamaan ja kalvamaan ja toisi minulle (vaativalle) tyytymättömyyden tunnetta ja itsesyytöksiä.

Pitänee luottaa siihen, että asiat järjestyvät. It works if you work it - eikä work tässä nyt ole sellaista väkisin väännettyä puurtamista, vaan oman osuuden tekemistä.

Mitä olen ajatellut? Itsekriitikko-puoltani, lähinnä. Sitä miten on vaikea nähdä metsää puilta, kun se oma asenne on syyttävä ja soimaava. Pienissä asioissa sen huomaa. Esimerkiksi yritän askeltaa oikeammin kuin ennen, ja olen tyytymätön ja tuskainen, kun huomaan, että taas meni oikean jalan polvi yliojennukseen ja seison paino jalkaterän ulkosyrjällä. Sen sijaan, että kiittäisin itseäni siitä, että huomaan virheasennon, niin syytänkin itseäni siitä, etten heti saman tien ole oppinut sitä virheetöntä asentoa.

Hassua kyllä, päädyin viime viikonloppuna ajattelemaan, ettei itsekriitikkopuoleni olekaan kokonaan huono orjapiiskuri. En nyt jaksa selittää konkreettista tilannetta, mutta tajusin, että itsekriitikko saa minut myös hyvällä tavalla tarkaksi ja valppaaksi. En anna asioiden vain olla, en ainakaan kovin pitkään. Olen herkkä näkemään epäoikeudenmukaisuutta ja vääristymiä - ja kriitikko minussa pakottaa pyrkimään oikeudenmukaisuuteen ja johonkin, jota kuvittelen tasapainoksi. Pahaksi tilanne muodostuu vasta, jos en näe mitään tasapainon mahdollisuuksia. Jos pitäisi vain olla ja sietää asioita, joista itsekriitikkopuoleni hermostuu, niin... en kestä. Masennuskin on pakotie siinä vaiheessa.

Parilla sanalla sivusin puoliskon kanssa tätä terapian loppumista. Hän sanoi, että kyörää minut auton peräkontissa terapeutille, jos ne hiljaisuuteen jumiutumiset, joita mulla oli pari vuotta sitten, tulevat takaisin. En ollut tajunnut, että ne tilanteet olivat hänelle tosi piinallisia. Ne ajoittuivatkin mahdollisimman onnettomasti, saatoin juuri seksin jälkeen sanoa "mun pitäisi puhua" ja sitten sen puhumisilmoituksen jälkeen lakkasinkin puhumasta. Kun olin saanut toisen huomion, niin meninkin lukkoon, joko mielessäni ei liikkunut yhtään mitään tai sitten päässä kulki kaoottisesti ajatuksia siitä, miten se miettimäni puheenaihe on typerä ja mitätön tai suunnattoman tärkeä ja olennainen ja miten pitäisi aloittaa konkreettisella esimerkillä tai sittenkin yleistyksellä.

En tiedä, mitä ne kohtaukset oikein olivat psykologian termeillä. Iso pelko ja ahdistus niihin liittyi, kaksinkertaisesti oikeastaan. Pelkäsin puhumisen seurauksia - pelkäsin sitä, miten puolisko reagoisi niihin sanomiini asioihin, vaikka samaan aikaan tiesin, ettei olisi mitään konkreettista pelättävää. (Miehellä ei ole taipumus suuttua puheesta.) Pelkäsin myös pelkoa ja ahdistusta itsessäni, sitä että ne jäisivät päälle, en löytäisi sanoja enää ollenkaan, ei olisi yhteyttä minun ja puoliskon välillä eikä olisi edes yhteyttä minussa itsessäni (mitä silloin on, kun sanoja ei ole? miten paljon voi tajuta?).

Nyt terapian aikana näitä jumitumisia on ollut kotioloissa vain pari, terapiaa edeltävänä syksynä niitä oli monta, en tiedä, montako. Kymmenen? Viisitoista? Luulen, että ainakin osalti jumiutumiset ovat jonkinlaista taantumaa lapsuuteen ja vanhempien tunnemaailmaan. Eivät he puhuneet, eivät monestakaan asiasta. Eivät he puhuneet omista tunteistaankaan. Kovin monessa kohdin opin, että pitää vaieta. Ja vaikka tiedän nyt, että tietyistä asioista on pakko puhua (jos aikoo jonkinlaisessa luottamuksellisessa suhteessa elää), niin samaan aikaan koen vanhasta muistista, ettei ole lupa puhua.

Älä kuule, älä näe, älä puhu. - ne kolme apinaa, joista yksi peittää korvansa, toinen silmänsä, kolmas suunsa.