Ainoastaan sitä jäin miettimään, millä tavalla terapeutti toimii peilinä, millä tavoin peili manifestoituu? Hän auttaa näkemään itsen ja oman sisäisen maailman sellaisena kuin todellisuudessa on? Vai sellaisena kuin minä sen koen ja kuinka vääristynyt se kokemus ehkä on?
Mistä minä siis huomaan, kun terapeutti peilaa? Miksen näe omaa kuvaani hänessä? Enkö osaa vai enkö halua/uskalla?
En tiedä, voiko kuka tahansa terapeutti toimia peilinä. Epäilen että ne minun ensimmäiset tutustumiskäyntiterapeuttini olisivat olleet omalta kannaltani vääristäviä peilejä. Joku kai puhuisi ihmisten kemioitten kohtaamisesta tai samalla aaltopituudella olemisesta. Ne itselle "väärät" terapeutit suhteettomasti painottavat jotakin asiaa tai jokin piirre heissä herättää isoja tunteita. Tätä Kelan terapiaa edeltänyt terppa päätyi tulkitsemaan, että ongelmani johtuvat hyväksikäytöstä. Olin kertonut hänelle teini-iässä tapahtuneen lähentelystä, saunahiipparista ja rajojen loukkaamisesta töissä. Tapasimme vain parin viikon välein, ja tuntui siltä, että hän takertui noihin tapahtumiin ja ohitti kaiken muun. Vaikka tapaamiset omalla tavallaan olivat merkityksellisiä, ne olivat kovin suppeita.
Terapeutin olo peilinä tarkoittaa monessa kohdin pelkästään sitä, että terapeutti on ollut todistajana. On asioita, joita olen itsekseni ajatellut ja miettinyt, mutta en ole ääneen puhunut kenellekään. Näkymättömissä ovat olleet etenkin omat tunteeni - olen kyllä aiemmin ketterästi selittänyt, millainen on lapsuudenperheeni ja miten olen elänyt nuoruuteni ja noineespäin, mutta en ole kertonut sitä, miltä minusta on tuntunut. Aina en ole edes tiennyt, miltä on tuntunut. On tärkeää, että edes joku on kuunnellut esim. niistä syyllisyyksistä, jotka heräsivät kun ensimmäinen oikea työpaikka tuntuikin hirveältä. Tässä terapiassa olen mennyt uudestaan niihin tunteisiin, joita olen kokenut - ja jotka ovat jääneet silloin aikanaan pelkästään sisälleni. Olen huomannut, että kestän tunteeni. Se taitaa olla aika olennainen havainto jatkon kannalta: tunteet tulevat ja menevät, en enää pelkää niitä tai samalla lailla ahdistu omista ahdistuksistani kuin ennen.
Terapeutti on ollut paitsi todistaja, myös oikaisija. Hän on esim. sanonut, että hätäilen tilanteissa, joissa ei mitään todellista hätää ole. Hän on ehdottanut tapoja, joilla voisin kenties päästä irti paniikeistani - on tehty mielikuvaharjoituksia, on haettu turva-asentoa, mietitty itseä rauhoittavia sanoja.
Olen ollut ajattelematta sitä, että terapia loppuu toukokuun lopussa. Viime vuonnahan kuvittelin lopettavani, luulin että kaksi vuotta Kelan tukea riittää, ja kolmatta en edes yritä anoa. Viime hetkellä sitten havahduin, huomasin, että jollain lailla olin taas pudonnut esittämään hyvää potilasta, suorittamaan terapiaa. Vieläkin on taukojen jälkeen vaikea tuntea mitään ja vaikea puhua, välttelen tunteita ja välttelen epämääräisten, jäsentymättömien asioiden käsittelyä. Väkisin pitää yrittää välttelyn ja teeskentelyn yli, jonnekin aidompaan. Nykyisellään minulla on terapian jälkeen rento, hyvä olo. Aiemmissa keskusteluterapioissa on jälkiolo ollut joko ahdistus (syntynee siitä, etten ole uskaltanut paljastaa itseäni) tai kiihtymys (mieleni on käynyt ylikierroksilla ja analyysimylly on jäänyt pyörimään päähän terapian jälkeen). En ihan tiedä, miten helposti saavutan hyvän olon sitten kun terapia on loppunut. No, se on sen ajan asia.
5 kommenttia:
Jälleen kerran kiitän sydämestäni!
Ymmärrän kaiken kirjoittamasi, mutten siltikään ymmärrä -- ja se johtuu varmasti siitä, ettei minulla ole vastaavasta omia kokemuksia. Jonkin tunteen kohtaaminen ja tunteminen on meikäläiselle täyttä utopiaa eikä minulla ole siis aavistustakaan siitä, millaista se on. Todennäköisesti tästä johtuukin se kokemukseni, ettei minulla ole terapiassa peiliä. Edessäni istuu tyhjä canvas, jolle en osaa maalata mitään.
Tässä vaiheessa ja viiden terapiavuoden jälkeen mietin, onko aika laittaa hanskat tiskiin. En suostu uskomaan, etteikö minussa olisi olemassa kyky tuntea. Minulta kuitenkin puuttuu sataprosenttisesti uskallus lähteä tunteita kokeilemaan ja tunnustelemaan. Ja voi olla, etten minä ikinä pääse tästä eteenpäin. Aina on poikkeus, joka vahvistaa säännön. Aina jää jäljelle friikki. Kaikki masentuneet eivät parane. (Luojalle kiitos lääkityksestä, jonka ansiosta olen sentään elossa.)
Meidän psykiatrian polilla terapeutin vaihtaminen on mahdotonta :-(
Jäljelle jää myös silmitön syyllisyys ja häpeä siitä, etten tätäkään osaa. En osaa suorittaa terapiaa mutten myöskään osaa olla suorittamatta (=vain olla ja tuntea). Kuinka joku voi olla ihmisenä ja potilaana tällainen pohjanoteeraus?!??
t: Vakkari surullisena
Vakkari, tarkoitatko että yleensäkään et huomaa tai tunnista tunteitasi vai että juuri terapiassa tunteet ovat näkymättömissä?
Minulla oli varmaan kolmekymppiseksi asti tunneyhteys poikki sisälläni, jos olin muiden seurassa. Olin ylitietoinen siitä, miten tunteeni kenties välittyisivät muille ihmisille. Yksin olin sitten ylenpalttisesti jotakin (surullinen, innostunut, vihainen...). Tunsin jälkikäteen, viiveellä. Tai sitten en "tuntenut", huomasin vain omasta käytöksestäni, että jokin tunne tähän liittyy (esim. lykkäsin ihmisen tapaamista tai jonkin asian tekemistä).
Viimeksi tänään päättelin tunteeni. Laskin aamulla töissä kassan ja tajusin kesken laskujen, että käteni tärisivät ja mahassa vihloi ja teki mieleni ärjäistä vihaisesti, kun yksi kollega olisi halunnut jutustaa. Eli siis...jännitti, hermostutti, pohjimmiltaan pelotti (pelotti etten saisi kassaa täsmäämään, että unohtaisin jonkin paperin tilityksestä, että en ehtisikään tehdä hommaa ennen avaamista). Pelon tunne tuntui eri puolilla ruumista isommin kuin mielessä.
Hyvä kysymys. Luulisin, että nimenomaan terapiassa en huomaa tai tunnista tunteita siksi, koska juuri siinä huoneessa en halua mitään tuntea. En vieraan, minulle yhdentekevän ihmisen edessä. En koskaan luota vieraisiin ihmisiin ja minulle on hyvin vaikeaa luottaa edes tuttuihin. Odotan koko ajan [henkistä] lyöntiä.
Yksin ollessani huomaan tuntevani jotain, mutta tunnerekisterini ymmärtää vain kaksi tunnetta: hyvän ja pahan. Useimmiten tiedän, että tunne on 'paha', mutta silloin se pitää mahd pian järkeillä pois. Muuten vähäiset voimani ehtyvät loppuun ja olen useita päiviä sänkypotilaana. Siksi en jotenkin oikein pääse sille tasolle, että voisin luottaa siihen, ettei tunne hallitse minua. Kun se ei tule ja mene, vaan jää. Ja hallitsee minua.
Tässä on varmasti hyvin vaikeaa ja hyvin sinnikästä problematiikkaa, johon en ole saanut lainkaan apua niiltä kahdelta terapeutilta, joiden luona olen - respectively - käynyt kaksi ja liki kolme vuotta.
Mutta koska tämä blogi on sinua varten enkä halua missään tapauksessa tehdä tästä Vakkarin Valitusfoorumia enkä missään tapauksessa odota sinulta ilmaista terapointia, totean tässä kohdassa kuinka hienolta minusta tuntuu, että sinulla on tämä asia loksahtanut paikoilleen ja olet päässyt etenemään!!! Ja muuten jään tätä itsekseni pähkäilemään.
Mutta jos joskus tuntuu siltä, että tahtoisit tietää enemmän siitä kuka ja millainen Vakkari on, lähetän sinulle mielelläni vaikkapa pienen privameilin.
Mukavaa viikkistä - kaikesta huolimatta! Toivoo Vakkis
Vakkari, kurja etteivät terapeuttisi ole puuttuneet tuntemisen ongelmiin. Kertomastasi tulee mieleen yksi samantapaisten ongelmien kanssa paininut (siis vaativa/estynyt persoona -häiriöiden kanssa painiva), hän oli käynyt useamman vuoden terapiaa ja oli sitä mieltä, että juuri meidän tapaisia ongelmia terapeutit eivät ole tottuneet käsittelemään ja meidän on kovin vaikea osoittaa ulkopuoliselle, missä ongelmat piilevät - paitsi tietysti silloin, jos/kun masennus lamaannuttaa, ja silloinkin hoidetaan lähinnä masennusta, ei kaikkea taustalla vaikuttavaa.
Terapiaan voittopuolisesti taitavat hakeutua ne, joilla on ongelmia tunne-elämän jäsentymisen tai impulsiivisen käyttäytymisen kanssa, ei sen kanssa, että tunteet noin yleensä olisivat tavoittamattomissa.
Luulen, että omaa tilannettani muutti kaikki muu kuin terapia - kolmenkympin tienoilla aloin olla tarpeeksi irti vanhemmistani, jotka ovat aika lailla kyvyttömiä ilmaisemaan tai käsittelemään tunteitaan (kenties tunnistamaankin, en tiedä).
Sähköposti on meriruno@wippies.com. Olisi kiva jos kirjoittaisit!
Lähetä kommentti