Voi hyvää päivää tätä päätä. Piti mennä hankkimaan ainakin yhden vuorokauden unettomuus ja parin ajatusmylly, ihan vaan koska muutakaan tekemistä ei ollut.
Pukkasin jo ajatukset ilmoille tuolla, joten en taida enää jaksaa vääntää tähän tiivistelmää.
Sitä myllyn käynnistänyttä ajatusta en ole tainnut näkyviin kirjoittaa. Se on tyyppiä "murehdin ennakolta asioita, joita on mahdoton tietää".
Siis: miten voisin varmistua siitä, etten esim. kymmenen vuoden kuluttua haikaile oman jälkikasvun perään ja olekin sitä mieltä, että oli virhe olla yrittämättä lisääntymistä?
Ei tuohon kysymykseen ole vastausta. Haluan taas mahdottomia. Ei ole olemassa mitään tunnemankelia, jonka läpi veivaamalla tuloksena olisi silkoisia ja huolella laskostuneita tunteita, juuri niitä mitä halusinkin.
Itsekseni pelkään tylsistymistä, elämän kapeutumista ja kaunaisuutta. Mutta kai nuo kolme kamaluutta voivat hiipiä elämään ihan ilman lapsia (tai lasten kanssa). Pitäisi vain osata luottaa. Ja osata olla kaunoittumatta.
Lapsettomuus on aika ehdoton asia miehen takia. Mies ei millään lailla edes harkitse lapsia, sillä hän ei siedä sitä mahdollisuutta, että lapsi myöhemmin elämässään sairastuisi alkoholismiin (niin kuin mies itse, miehen veli, miehen isä, miehen äidin veli, miehen äidin veljen poika... lista on aika loputon ja vakuuttava, osa on kuollut tautiinsa ja osa on hengissä mutta pää reikäjuustona).
En osaa kumota miehen logiikkaa, joka perustuu omaan kokemukseen. En minä tiedä alkoholismista kuin välillisesti ja etäältä. Ei minulla ole pokkaa mennä sanomaan, että mehän hoitaisimme sen lapsen (tai lapset) sukupuolesta riippumatta niin taidolla ja suojeluksessa, että geneettiset heikkoudet jäisivät piileviksi.
Se että ensinnäkin löytäisin itsestäni palavan halun saada lapsia ja sitten vielä lähtisin toteuttamaan tuota halua (eli etsisin lapsille jonkun muun biologisen isän kuin puolisoni), on ihan silkkaa scifiä. Omat lapsiajatukseni ovat niin häilyviä ja epämääräisiä, että niiden varaan ei rakenneta projektia, jossa etsitään mies, laittaudutaan raskaaksi ja siinä ohessa vielä sovitetaan monimutkaiset sosiaaliset velvoitteet ja vastuut kohdalleen.
Niin ja jos joku nyt ihmettelee, miten ihmeessä olen päätynyt naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka ei halua lapsia, niin... en minä ole halunnut lapsia. En viime vuonna, edellisenä tai viisi vuotta sitten. En koko ikänäni. Nyt viimeisimmän vuoden aikana on tullut lievä hiljainen ehkä. Sitä ehkää ei voi liian tarkkaan kuunnella, sillä en osaa elää sen mukaan. Olisi ehkä tullut aikaisemmin, vaikka kymmenen vuotta sitten, niin olisin ehtinyt varautua. Nyt tulisi vähän liian kiire.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Vaikka tämä lienee poliittisesti täysin epäkorrekti lausunto, olen oman elämänkokemukseni perusteella valmis väittämään, että lapsiasian joutuu jokaikinen nainen tekemään ennen pitkää kohdaltaan ajatuksissaan selväksi. Kenties jokainen mieskin. Ystäväpiiriini on mahtunut viimeisen 20 vuoden aikana abortteja, vahinkoraskauksia, oppikirjaraskauksia, keskenmenoja, vakaasti päätettyä lapsettomuutta kera sterilisaation heti 30 ikävuoden täytyttyä sekä eri pituisia lapsettomuushoitojaksoja tai tahattoman lapsettomuuden hoitamattomuusjaksoja ja asian hyväksymistä. Yksikään tuntemani ihminen ei ole säästynyt asian ajattelemiselta; ratkaisulta.
Me ehkäisemme ja pähkäilemme sopivaa ehkäisymenetelmää, pelkäämme tai toivomme raskautta tai emme ajattele koko asiaa tietoisesti, käymme oman hyvinvointimme vuoksi noin kerran vuodessa gynekologilla. Lisääntyminen on joka tapauksessa läsnä joka päivä, vaikkei sitä tietoisesti ajattelisikaan.
Ja silti ennen pitkää on tietoisesti ajateltava ja oma ratkaisu tehtävä, syntyipä se sitten lopulta olosuhteiden pakosta tai ei. Tai olosuhteista huolimatta. Tässä asiassa ei kukaan voi toista neuvoa. Kyse on myös paljon isommasta asiasta kuin päällisin puolin voisi ajatella (ja siksi halvatun pelottavasta).
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että sekin on tavallaan tietoinen ja ihan hyvä valinta, että aikanaan vain huomaa, että 'lapsentekovuodet' ovat ohi eikä lasta tullut. Kuka ulkopuolinen voisikaan ottaa oikeudekseen sanoa, ettei se ole hyvä valinta tai ylipäänsä edes valinta. Kuka voisi ottaa oikeudekseen arvioida ja/tai arvostella yhtään mitään tähän liittyvää toisen ihmisen päätöstä?
Silti. Asia ON ennen pitkää ajateltava jollain tasolla läpi. Yleensä sitä huomaa varsin selvästi, kun ajattelun aika on käsillä, ja luen viestistäsi, että se aika on sinulla nyt. Hyvä niin. Luen myös, että valinta on jo tehty ja nyt käyt läpi sen syyt ja seuraukset. Sen jälkeen asiasta saa vapautuksen, näin uskon.
Itselläni valinta muuttui varsin tietoiseksi. Sairastin hyvin vakavaa naistentautia ja lapsettomuushoidoissa meni lopulta kolme vuotta. Yksi lapsi syntyi, toista ei koskaan tule. Senkin asian olen joutunut ajattelemaan läpi. Aikoinaan jouduin ajattelemaan läpi myös muut skenaariot, jos kohta tulevaan ei koskaan voi täysin valmistautua. Voi vain toivoa, että sitä tömähtää lakkapäälaineella rantaan kun myrsky tyyntyy. Rannalle jää sitten myös sekalainen kasa ajopuuta, joka on selviteltävä.
Ei ole oikeaa vastausta. Ei ole oikeaa tai väärää ratkaisua. On vain yksilön mahdollisuus elää sitä elämää, joka ei koskaan voi olla muunlainen kuin juuri sellainen kuin kulloisellakin hetkellä on. Se on nimittäin syntynyt miljoonien pienten ja suurten päätösten ja valintojen seurauksena johtaen täsmälleen nykytilanteeseen eikä koskaan mihinkään muuhun.
Valinta on myös se, että jättää valitsematta.
t: vakkarilukija, se eläköitymistä odottava
Anonyymi, iso kiitos sinulle kirjoituksestasi!
Oli sitten poliittisesti korrekti tai epäkorrekti, joka tapauksessa se sisältää painavaa asiaa :)
Minun ystäväpiirini lapseutuneiden suhteen on kovin tavis. Ihan nuoruudentutuista - koulukavereista - jokainen hommasi lapsia siinä 20+ -ikäisenä (ja heidän perheellistymisensä oli varmaan omiaan vieraannuttamaan minut heistä). Nyt viime vuosina on ollut menossa "toinen kierros", kun opiskeluaikaiset ystävät ovat yksi toisensa jälkeen hankkineet lapsia. Isompi osa on "ratkaissut" lapsikysymyksen lisääntymällä kuin olemalla lisääntymättä, vaikka pari lapsetontakin on.
Tietääkseni kaikki lapset ovat vieläpä ilman lapsettomuushoitoja syntyneitä. Hiukan tuntuu tämä vääristävän omiakin mietintöjä - huomaan että pidän itsestäänselvänä omaa lisääntymiskykyäni... Todellisuudessahan lapsen saaminen ei ole pelkästään haluamisesta kiinni.
Anonyymin kanssa aika samaa mieltä. Haluja, tapoja, menetelmiä...asiat monesti vain tapahtuvat.
En minä itsekään ole kokenut olevani mielen puolesta oikeastaan missään kohtaa valmis äidiksi. Luin sitä sun tukarin postaustasi myös ja monen vastauksen kohdalla kolahti nämä asiat "oma rauha, vastuu vain itsestään" jne.
Kuitenkin tilanne on, mitä on. Ne tunteet, mitä tässä raskauden aikana on ollut (toki on heitelleet laidasta laitaan) ovat olleet aika järisyttäviä...en olisi ikinä kuvitellut että voin ajatella sisällä kasvavasta lapsesta näin (luulen että kyse on siitä "maagisesta" äidinrakkaudesta tms. vaistosta). Ihan hassua... varsinkaan kun mitään vauvakuumetta tms. ei ollut (koin itse asiassa vähän tekeväni tämän mieheni hyväksi).
Mutta kuten anonyymi myös tuossa kirjoitti, tosiaan se on yksi helpotus kun voi päättää että tekeekö vai eikö tee. Olkoon sen päätöksen aiheuttaja ikä, aviomies joka kieltäytyy tai mikä tahansa. Ja kun puolison kanssa ollaan molemmat tyytyväisiä ratkaisuun.
Elämää voi elää varsin hyvin ilman omia biologisia lapsia, tyytyväistä ja täyteläistä elämää.
Minusta kuullostat aika tyytyväiseltä valintaasi (vaikka se 20% vielä vähän epäröisikin). Eikö se ole kuitenkin se tärkein asia, että olet itse tyytyväinen omaan ratkaisuusi?
Totta :-)
Lapsettomuus tuntuu... luontevalta. Jos eläisin eri elämää - siis olisi esim. sisaruksia ja heillä lapsia tai läheisinä ystävinä lapsiperheitä - niin ehkä se lasten ja lapsiperhetulevaisuuden kuvitteleminen olisi helpompaa. Mutta kun en ole "joku muu", en osaa isosti lasta kaivata.
Lähetä kommentti