Au Wau

Vincent van Goghin Kengät, 1887 (esim. täältä)

Epähuomiossa olin järjestänyt arkipäivät niin, että jouduin neljänä päivänä viidestä joko työn tai terapian takia bussimatkailemaan keskustaan ja takaisin. Se on runsas puoli tuntia suuntaansa, viimeksi tänään aamulla vuoro oli niin täynnä, että seisoin lähtöpysäkiltä keskustaan käytävällä.

Väsy. Stressi myös. Toissayönä heräsin kahden jälkeen, enkä saanut nukuttua. Mielessä työ, seuraavan aamun fysioterapia, viikonlopun tekemiset, kaikki.

Sain eilen tukipohjalliset. Au ja wau. Au siitä, että nyt kampura jalkaterä vetäytyy koko ajan kippuraan, jos ei ole kenkää ja pohjallista estämässä. Wau siitä, että ensimmäistä kertaa ikinä askellukseni tuntuu kevyeltä, sujuvalta, kampurajalan polvi ei taivu taaksepäin kävellessä, vaan ojentuu juuri sopivasti (ojentamista en ilman korottavaa pohjallista pysty tekemään).

Toistaiseksi olen pitänyt pohjallisia vain ulkokengissä. Kippuroinnista päätellen tarvitsen aikaa totutteluun.

Hämmentää vieläkin, miten äkkiä - ja hitaasti - tämä on mennyt. Kolme viikkoa sitten työterveyslääkäri lähetti fysioterapeutille, nyt on jo pohjalliset. Mutta sitä ennen meni vuosia ja vuosia ja vielä vuosia. Juttelin jaloistani työkaverin kanssa, hän sanoi huomanneensa, että kävelen paino enemmän toisella kyljellä. Minä olen "huomannut" epäkeskon kävelyni, mutta olen luullut, ettei sille voi tehdä mitään. Vanhempani taas... luulen että hekin ovat huomanneet. Muistan isän kanssa puhuneeni jaloista eräitä kertoja. Jonain kaatuilukautena isä taisi ääneen sanoa "pitäisikö ne sun jalat tutkia". Jonain toisena kertana hän ihmetteli jalkateriani, joissa jänteet ovat jatkuvasti pingottuneet.

Äiti ei taas ole sanonut mitään.

Lapsuudessa olisi kai ollut tilaisuuksia selvitellä, miksei lapsi pysy pystyssä ja miksi tyttö kulkee vinossa. Ei sitä pidetty tarpeellisena. Vanhempieni mielestä kaikki lääkärin ja muiden palvelujen käyttö on "herraskaista" ja epäsopivaa, jos ilmankin tullaan toimeen. Ja minähän tulin. Otin itseeni kaikki kömpelyys- ja vinouskommentit. Tiesin, etten ole niin kuin muut ja tunsin syyllisyyttä. Nolostelin itseäni vanhemmillekin - totta kai olisin halunnut olla ketterä ja nopea ja ryhdikäs.

En olisi voinut selvitellä jalkojani aikaisemmin. En kehdannut. Tasapaino-ongelmat ja kömpelyys piti visusti salata muilta, myös lääkäreiltä. Järjettömän logiikan mukaan kuvittelin, että lääkäri tai muu asiantuntija syyttäisi minua, jos huomaisi ongelmani. Psykoterapiassa olen kumminkin huomannut puhuvani paljon kömpelyydestä, liikkumisen noloudesta, siitä miten en tunne itseäni luontevaksi. Huomaamattani olen saanut hälvennettyä häpeää. Muuttuminen - tässäkin kohden - on alkanut tuntua mahdolliselta.

Silti olen häpeän rajalla edelleen. Fysioterapeutti on näyttänyt jumppaliikkeitä ja pyytänyt minua tekemään niitä nähtensä - minä pelkään että teen väärin ja huonosti (ja pilaan mahdollisuuteni hoitaa jalkoja). Asiaa ei yhtään auta se, että tuossa oikeassa jalassa on tuntohäiriöitä, enkä tunne venytyksiä normaalisti. Usko siihen, että jalkoja voi hoitaa ja liikkumiseni voi helpottua, on aika heiveröistä.

Niin - liikkuminen muiden nähden. En kykene siihen. Hävettää, jos joku näkee minun juoksevan, nostelevan puntteja tai venyttelevän. Sentään kykenen nykyhetkessä venyttelemään tai joogaamaan tai liikuttamaan käsipainoja, vaikka puoliso olisi likellä ja näkisi. Yhteiselämän alkuvaiheessa en kyennyt - piti odottaa, että toinen lähtisi, että saisin olla ihan yksin ja rauhassa, katseilta suojassa.