9 kertaa,

työruuhka. En ole iltaisin viitsinyt/ehtinyt/halunnut istua tietokoneella ainakaan kirjoittamassa tänne blogille.

Pari viikkoa sitten kävin katsomassa Revolutionary Roadin. Hui. Hyi. Miten voikin perheen sisällä olla yksin, miten voi jäädä kiinni kulisseihin, pelätä liikaa muutosta.

Olen vuosikaudet välttänyt kaikkia parisuhde-elokuvia (ei niitä kovin paljon tehdäkään, enemmän ne ovat rakastumishörhöilyä). Parisuhdejutut ovat kuvanneet ihmisiä tilanteissa, joista itse olen ollut ulkopuolinen. "Ne perheelliset" ovat olleet vierasta rotua. Nyt olen "niitä perheellisiä", omalla tavallani. En olekaan ulkopuolella, olen sisällä.

Ulkopuolisuuden tunteeni ovat vieläkin olemassa. Olen kuin leikkiperheellinen mieheni kanssa, emme me harrasta sellaisia perheellisten asioita, kuten sauvakävelyä ja sukulaispäivällisiä, olemme lapsettomia, meillä on omat huoneet... Sama ulkopuolisuus on ollut lapsena, nuorena, aikuisena. Se kai on osa minua, tietty etäisyyden ottaminen ja muiden tarkkaileminen, joista huonoina hetkinä tulee jännittämistä ja ahdistusta, torjutuksi tulemisen pelkoa. Puoliso pitää itseään ulkopuolisena hänkin. Hihittelimme taannoin, kun pankki myönsi lisää lainaa (taloyhtiössä tehdään ikkunaremontti, jonka kustannukset halusimme maksaa kerralla pois). Kummankin mielestä on ihan koomista, että meille annetaan lainaa noin vain - mehän ollaan ihan keskenkasvuisia eikä edes aiota aikuistua (jos se tarkoittaisi sauvakävelyä ja arvohuonekaluja ja yhteistä makuuhuonetta).