Pätkii

On ollut niin pitkä tauko, etten oikein löydä sanoja.

Terapiaa taitaa olla kuusi kertaa jäljellä. Mies joutui sunnuntaina taas päivystyksen kautta sairaalaan ja leikkaukseen, on nyt kipeänä kotona. Kävin tänään otattamassa röntgenkuvaa nilkasta. (Työterveyslääkäri epäili samaa kuin fysioterapeutti: tuskin sieltä mitään löytyy. Vielä tokaisi, että nämä jalkajutut olisi pitänyt hoitaa viimeistään parikymmentä vuotta sitten "vaikka eihän kouluterveydenhoito huomaa". Nyr voidaan vain lieventää sen vanhan huomaamattomuuden seurauksia.)

Ei hirveän hyvä olo. Toki paskempikin voisi olla. Oloa kuvaa se, että kilahdin yhteen itsensähoitamiskeskusteluun netissä. Miten minun pitääkin tarttua muiden mielipiteisiin - mitä se minulle merkkaa, jos joku tuntematon jossain nettipalstalla on sitä mieltä, että lihavat ovat laiskoja ja välinpitämättömiä, ja pettäminen johtuu siitä, ettei puolisko ole tarpeeksi timmissä kunnossa? Voihan sitä ihan vapaasti olla mitä mieltä vaan... Itsekin olin heti muodostamassa kuvaa jostakin nuorehkosta kultalusikkabimbosta.

Tajusin taas kerran, että kaipaisin jonkinlaista vertaistukea. Tarvitsisin tiedon siitä, että olisi joku muukin, joka on ollut se lihava lapsi, jota terkkari on ripittänyt ja joka on nyt aikuinen ja näennäisesti ihan "normaali".

Tunnen monta ihan tavallisen kokoista ja näköistä ihmistä, jotka ovat olleet niitä tavallisen kokoisia myös lapsina. Tunnen myös heitä, jotka olivat lihavia viitosen urheilijoita - ja ovat sellaisia edelleen. Ja tunnen heitä jotka ovat nyt raskaita ja mahakkaita - ja lapsuudessa niin hoikkia ja norjia. Minun kehonkuvani horjuu ja huojuu. Muistoissa olen lihava. Nykyhetkessä pelkään olevani kohta lihava. Kun kuuntelen sivusta terveys/liikunta/paino -keskusteluja, ne puhuttelevat sitä lihavaa puolta minussa. Ahdistun, syyllistyn, menen puolustuskannalle. Tavallaan olen edennyt aikaisemmasta - muutama vuosi sitten vielä häpesin lihavaa menneisyyttäni. (Jonkin romaanin päähenkilö on käyttäytynyt samalla tavalla, en muista kuka ja missä.) Silti tämä on työlästä. En haluaisi, että tämä on työlästä. Mutta en ymmärrä, mitä minä voisin tehdä - ei omia muistikuvia voi laihduttaa. Kun olen ollut se tumpelo norsu, niin olen ollut...

Toivoin jossain vaiheessa, että vanha hyvä ystävä seuraisi minua tähän "laihempaan" elämään. Hän oli meistä kahdesta se vielä vähän lihavampi ja lyhyempi. On edelleen. Tuntuu että painokin on meidän välillämme kaiken muun lisäksi. Niin, tämän vanhan ystävänkin olen tavannut tässä kirjoitustauolla. Käytiin teatterissa ja syömässä, mukana oli muitakin ihmisiä, meillä kovin vähän aikaa puhua mitään kahdenkeskistä. Ehkä se vanha ystävyys on nyt pysyvästi toisenlaista. Surettaa, sillä joskus kuvittelin, että ystävä olisi ihminen, jonka kanssa voisin puhua kaikesta tärkeästä ainakin osan. Mutta nyt juuri ystävän kanssa en jaa merkittäviä asioita - pelkästään pientä triviaalitietoa luetuista kirjoista ja katsotuista elokuvista. Lauantaina tavattiin, sunnuntaina olin niin haikeana kaikista menetetyistä mahdollisuuksista, että itkin. (Kuulostaa pateettiselta... mutta itken edelleen helposti. Teininä en itkenyt koskaan, enkä opiskeluaikana, enkä... )