keskiviikko 25. helmikuuta 2009

Terapian merkitys?

Katsoin maanantaina Voimalan terapiakeskustelun. Se oli minusta vähän tylsä ja samalla myös kiusaannuttava - kiusaannuttava oli tämä Blomsterin ajatus rukoilun yhdistämisestä terapiaan. Muutama vuosi sitten luin Musta, valkoinen häpeä -kirjan, ja kirjoitettuina sanat Jumala, armo ja rukous häiritsivät vähemmän kuin tuossa keskustelussa.

Miten minä käsitän terapian? Pakko kirjoittaa klisee: se on näkyväksi tulemista. Saan siinä kuulijan ja peilin itselleni - ja se on tärkeämpää kuin asioiden tulkitseminen tai analysoiminen. Joskus kuvittelin, että paranisin, kunhan vain osaisin ajatella oikein (tarpeeksi analyyttisesti ja monipuolisesti). Suhtauduin masennukseen ja elämään vähän niin kuin pulmakulmaan: kun vaan tarpeeksi ajattelisin ja kirjoittaisin ja miettisin, niin keksisin selitykset ongelmiini. Terapiassakin oli tärkeää olla mahdollisimman ajatteleva ja tulkitseva (tarkkaan ottain en tuolloin ollut terapiassa, vaan kävin harvakseltaan keskustelemassa psykologin tai mielenterveyshoitajan, myöhemmässä vaiheessa taas psykologin kanssa). En tullut näkyväksi, vaan esitin mielikuvaani selviytyvästä potilaasta. (Tajusin tämän vasta myöhemmin - kenties ne keskustelut olisivat olleet auttavampia, jos - ja jos ja jos...)

Kun aloin hakea terapeuttia Kelan terapiatukea varten, minusta tuntui, ettei minun pitäisi etsiä sellaista terapeuttia, jota aikaisemmin olisin arvostanut (siis analyyttistä, järjestelmällistä, älykkään oloista). Osasin mielestäni riittävästi tehdä introspektiota, mutta en osannut tuntea myötätuntoa itseäni kohtaan. Etsin terapeuttia, joka olisi empaattinen, lämmin, kannustava. Löysin.

Terapeuttini on omanlaisensa (vanha, nainen, peruskoulutukseltaan psykologi).Terapia on periaatteessa kognitiivista, mutta en tarkalleen tiedä, mikä siitä kognitiivista tekee. Ehkä se, että olen joskus terapiassa tehnyt mielikuvaharjoituksia ja olen saanut ehdotuksia ja harjoituksia terapeutilta. Suurin osa terapia-ajasta on puhetta. Välillä olemme dialogissa, suurimmaksi osaksi minä puhun, terppa kuuntelee.

Merkitys? Minun maailmani fokus alkaa nyt olla minä itse. Terapian alussa muut ihmiset huojuttivat minua kovin - pitkät pätkät puhuin vanhemmistani, etenkin äidistä. (Minulla on taipumus suunnata analysoiva katse etenkin muihin ihmisiin, se kun on vielä helpompaa kuin oman itsen analysointi.) Terapia taitaa olla minun tapani kasvaa aikuiseksi - vaikka päällimmäisiä, Kelan papereihin kirjattuja syitä ovat masennus, ahdistuneisuushäiriö ja estyneen sekä vaativan persoonallisuushäiriön piirteet.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Voi Meri miten hienoa että halusit ja jaksoit kirjoittaa tämän. Sain valtavasti uutta ajateltavaa, uuden näkökulman, todennäköisesti (ainakin toivottavasti) uutta suuntaakin omalle terapialleni. Ainoastaan sitä jäin miettimään, millä tavalla terapeutti toimii peilinä, millä tavoin peili manifestoituu? Hän auttaa näkemään itsen ja oman sisäisen maailman sellaisena kuin todellisuudessa on? Vai sellaisena kuin minä sen koen ja kuinka vääristynyt se kokemus ehkä on?

Mistä minä siis huomaan, kun terapeutti peilaa? Miksen näe omaa kuvaani hänessä? Enkö osaa vai enkö halua/uskalla?

Ehkä olisi minunkin aika lopettaa analysointi ja ymmärryksen hakeminen ja vain olla ja uskaltautua edes hetkeksi johonkin tunteeseen. Ajatus siitä on kuitenkin sietämättömän pelottava. Terapeutti tietää tämän eikä ole koskaan edes yrittänyt sysiä siihen suuntaan. Hän odottaa aloitetta minulta. Mutta allani on kuilu enkä uskalla astua sen päälle. Jos kuitenkin putoan, jos kukaan ei jaksakaan kannatella vaikka kuinka itse tahtoisi?

Minulla on täsmälleen sama diagnoosi. Eikä ulospääsyä.

Tuhansin kiitoksin
Vakkis