Matka oli ihana. Ei maailman ääriin, mutta tarpeeksi toisaalle. Pääsin leikkimään turistia ja olemaan avoimen rakastunut.
Niin... avoimen rakastunut. Mikä ihme tässä on, että nyt pystyn halailemaan ja suukottelemaan ja silittelemään toista ihmistä - ja kaikki toimii myös toisin päin? Ex:n kanssa ei ollut mitään tällaista, oli vain jumi, jota en saanut ratkaistua. Kuvittelin, että se jumi johtui minusta. Joko olen nyt salamannopeasti muuttunut ja kehittynyt, tai sitten minun ja ex:n kosketusten puute ei ollutkaan pelkästään minun, vaan vähintään puoliksi ex-miehen jumi.
Pystyn jopa puhumaan vuolaasti seksin aikana - ex:n kanssa olimme molemmat mykkiä kaloja.
Voi pojat. Voihan olla, että ex:n ja minun suhde oli tarpeellinen ja sillä hetkellä paras mahdollinen minulle. Jos joskus kolmekymppisenä vielä uskoin, että parisuhteet ovat muita varten, niin kolmevitosena taisin edelleen uskoa, että sellaiset parisuhteet, joissa on hellyyttä, ovat muita varten. Uskoinko edes, että hellyyttä olisi suhteissa? Enempi taisin pitää sitä yhtenä elokuvakliseenä, samanarvoisena kuin shampanjaillalliset ja timanttisormukset. Olin oppinut, että oma herkkyys ja tarvitsevuus pitää peittää. Vasta nyt olen päässyt tarpeeksi kauas vanhempien kalseasta suhteesta ja alan uskoa, että toisen lähellä voi olla fyysisesti hyvä olo ja omat tunteensa voi sanoa ääneen.
Luen Ben Malisen Elämää kahlitsevaa häpeää. Jospa jo pääsisin tasapainoon häpeäntunteitteni kanssa. Eron jälkeen tietyt vanhat kokemukset ovat menettäneet tunnemerkitystään - en esim. enää tavoita sitä häpeää, joka liittyi minun naiseksi kasvamiseeni. Mutta tämä omien tarpeitten piilottelu... hävettää löytää itsensä taas samasta lammikosta rähmällään, luulin, että kävin tämän lätäkön jo työuupumusvaiheen aikana läpi. Luulin, että osaisin jo seistä omalla puolellani, hyväksyä myös herkät ja hauraat puoleni. Silti jossain kohdin ex:n kanssa elämisen perusstrategiaksi tuli ylenpalttinen vahvuus.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaus. Näytä kaikki tekstit
tiistai 18. toukokuuta 2010
maanantai 27. heinäkuuta 2009
Sekä että ehkä
Kaikenlaisia ristiriitaisia oloja mielessä sikin sokin. Yhdessä hetkessä saatan tehdä salamannopean tulkinnan siitä, että nythän mies tekstaa ihastuneelle (tähän riitti pelkkä havainto siitä, että mies istui kännykkää näpytellen tietokoneen ääressä). Sydän alkaa hakata hullun lailla ja pitää pysähtyä hetkeksi, tajuta, että tämä on vain ajatus.
Toisessa hetkessä tajuan, että teen itseni hulluksi, jos tarkkailen ja tulkitsen ja yritän paikalla ololla jollakin tapaa hallita toisen tekemisiä. En minä voi miestä vahtia, en haluakaan. Haluan että hän valitsee vapaaehtoisesti minut, tälläkin kertaa. Hän on valinnut minut (ja minä hänet) jo ennenkin, miksei siis nyt?
Kolmannessa hetkessä lähden kaupungille, kävelen taidemuseon kerroksia, katson Maritta Liulian Choosing My Religion -näyttelyn. Aloitan kolmannesta kerroksesta, käteen etsiytyy kirja, 101 zen-tarinaa.
Neljännessä hetkessä luen Kiurua ja Termiittiä. Ihana kirja, voimakas. Se löytää sanoja asioille, joille itsekin haluaisin löytää sanat. Ihminen on pieni (aikuisenakin, etenkin aikuisena) ja olosuhteitten vanki - melkein. Ei kokonaan. Aina on jonkin syvempi, liikkuva. Asiat eivät vain ole joko-tai, ne liikkuvat, limittyvät.
Viidennessä hetkessä tajuan, että mies on valinnut minut (ja minä hänet). Ei ehkä aina, lopullisesti - mutta nyt, tällä hetkellä. Ja tämä hetki on nyt läsnä oleva, sillä on merkitys.
Toisessa hetkessä tajuan, että teen itseni hulluksi, jos tarkkailen ja tulkitsen ja yritän paikalla ololla jollakin tapaa hallita toisen tekemisiä. En minä voi miestä vahtia, en haluakaan. Haluan että hän valitsee vapaaehtoisesti minut, tälläkin kertaa. Hän on valinnut minut (ja minä hänet) jo ennenkin, miksei siis nyt?
Kolmannessa hetkessä lähden kaupungille, kävelen taidemuseon kerroksia, katson Maritta Liulian Choosing My Religion -näyttelyn. Aloitan kolmannesta kerroksesta, käteen etsiytyy kirja, 101 zen-tarinaa.
Kaksi munkkia on matkalla jonnekin, eteen tulee joki, joen rannalla nainen odottaa apua päästäkseen virran yli. Toinen munkeista kantaa naisen vastarannalle. Myöhemmin illalla majapaikassa se ensimmäinen munkki alkaa ripittää toista munkkia, sanoo, että toisen pitäisi kyllä tietää, ettei munkki saa koskea naiseen. Toinen munkkia katsoo ensimmäistä, sanoo: Minä kannoin naisen virran yli ja jätin hänet vastarannalle. Sinä kannat häntä vieläkin mukanasi.
Neljännessä hetkessä luen Kiurua ja Termiittiä. Ihana kirja, voimakas. Se löytää sanoja asioille, joille itsekin haluaisin löytää sanat. Ihminen on pieni (aikuisenakin, etenkin aikuisena) ja olosuhteitten vanki - melkein. Ei kokonaan. Aina on jonkin syvempi, liikkuva. Asiat eivät vain ole joko-tai, ne liikkuvat, limittyvät.
Viidennessä hetkessä tajuan, että mies on valinnut minut (ja minä hänet). Ei ehkä aina, lopullisesti - mutta nyt, tällä hetkellä. Ja tämä hetki on nyt läsnä oleva, sillä on merkitys.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
