Puhki

Olen aika puhki. En haluaisi töihin, haluaisin pysäyttää ajan, olla vaan. Kuulostella, tunnustella.

Torstain fysioterapiassa oli sitten kolme henkeä minun lisäkseni, FT kävi alun jälkeen hakemassa kaksi kollegaansa paikalle. He laittoivat minut tekemään juuri ne minulle mahdottomat jutut - notkistamaan polvia niin, että kantapää pysyy lattiassa, kyykistymään, seisomaan yhdellä jalalla. Tiesin että nuo tietävät, mitä tekevät, liikkeet osuivat niin täysin kohdalleen. Ryhtitarkastuksissa ei muistaakseni ole tarvinnut muuta kuin seistä ja korkeintaan kävellä muutama askel. Olen osannut aina sen hetkisen yrittää seistä ja kävellä ryhdikkäästi. On ollut tärkeää salata oma kömpelyys - sehän on johtunut omasta muka-huonoudestani ja velttoudestani.

Yhdessä vaiheessa kävelin juoksumatolla ja nämä fysioterpat puhuivat ympärilläni käsittämätöntä kieltä, selittivät termeillä kävelyäni. Kuulemma osaan hyvin peittää ja peesata kampuran tuomat motoriset ongelmat. Terve jalka tekee tuplasti työtä, jotta pääsisin liikkumaan kohtuullisen normaalisti.

Jokin muistikuva jostakusta hoitsusta, hän paheksui tapaani kumartua. (Kumarrun pelkästään taivuttamalla selkää, en jousta polvista. En osaa joustaa polvista, sillä siinä liikkeessä kampura jalkani kääntyy heti varvustamaan ja uhkaan tösähtää nenälleni.) Kuulin saarnan siitä, miten pilaan selkäni ja rasitan sitä turhaan. Enpä rohjennut hänelle selittää, että se selkää säästävä tapa on minulle mahdoton.

Toinen muistikuva, olin tai ji - ryhmässä. Ensimmäiset kerrat sujuivat, mutta jossakin kymmenennen liikkeen jälkeen tulee yhdellä jalalla seisomista ja kääntymistä yhden jalan varassa. Minä en vaan kyennyt tekemään liikettä, katselin sivusta, kun muut tekivät, kuka taitavammin ja kuka kömpelömmin, mutta tekivät kumminkin. Vetäjä kierteli ja minä selitin, miksen tee oikein mitään. Hän katseli hetken yrityksiäni ja sanoi, ettei ole koskaan törmännyt tuollaiseen (tarkoitti siis jalkaani).

Fysioterapian jälkeen kävelin bussille, bussissa itkin matkan kotiin. Tuntuu käsittämättömältä, että tämä sai nimen. Ensimmäistä kertaa useampi ihminen näki ja ymmärsi, mistä on kysymys. Kukaan - edes minä itse - ei ole aikaisemmin ymmärtänyt. Minäkin olen luullut, että liikkumisen hitaus ja tasapainon katoaminen ovat vain huonoa kuntoa, lihavuutta, harjoituksen puutetta, huolimattomuutta, sitä etten yritä tarpeeksi...

Yksi muistikuva ajalta ennen kouluikää, ehkä olin kuuden ikäinen. Olin vanhempien kanssa kylässä maatalossa, paikalla ikäisiäni ja vähän vanhempia lapsia. Yhteiseen leikkiin liittyi se, että piti pissata metsässä (se oli kai viidakko- tai aarniometsäjuttu, elämää kaukana huussien tavoittamattomissa). Voi hirveä häpeä, kun en kestänyt edes pissan aikaa kyykkysilleni, vaan horjahtelin niin, että pikkuhousut tulivat litimäriksi. Sitten piti mennä äidille sanomaan, että pissasin housuun. Sitä en sanonut, etten osannut kyykkysillään olla - ja muut tytöt osasivat.