Yksi nolo syy

Minulla oli yksi nolo syy terapian aloittamiseen. Nyt kun terapia on loppumassa, niin syy olisi edelleen olemassa.

Halusin terapian taustaturvaksi itselleni, kun oletin että terapian aikanaa (kolmessa vuodessa) varmasti tapahtuisi jokin mullistus vanhempieni voinnissa.

Mitään mullistavaa ei ole tapahtunut. Isä täyttää 86 kesäkuun alussa ja äiti 78 heinäkuussa. Siellä he asuvat, samassa asunnossa kuin 1960-luvulla. Kuulemma menevät päivän kerrallaan eteenpäin. En tiedä, voivatko kovin huonosti - eivät ainakaan minulle kerro huonosta voinnistaan.

Viimeksi kun kävin, niin isän puheet pyörivät koko ajan oman kuolemansa ympärillä (näin on ollut jo viimeiset viisi vuotta, vähintään). Miten hän odottaa lähtöä, joka saisi jo tulla. Miten hän ei halua muistotilaisuutta tai ilmoitusta lehteen.

Tunnen avuttomuutta, kun mietin vanhempien kuolemaa. Sinänsä heidän kuolemansa ei pelota, mutta se pelottaa, miten kuolema tulee. En mitenkään sietäisi sitä vaihtoehtoa, että jompi kumpi tai molemmat joutuisivat pitkiksi ajoiksi sairaalaan makaamaan. En sietäisi sitäkään, että äiti joutuisi vanhuksena opettelemaan elämistä yksin ensimmäistä kertaa elämässään.

Tunnen myös hirveää yksinäisyyttä. Ei ole ketään muuta jakamassa asioita. Ei sisaruksia tai lähisukulaisia. Siksi ajattelin terpiaa, ajattelin, että siinä olisi minulla tila ja ihminen, jolle puhua kuolema ja suru.

Mutta tämä ei nyt mennyt niin kuin olin suunnitellut.