Minun tarvitsisi suhtautua tyynemmin omiin oloihini. Tulee hetkiä, jolloin tunnetasolla palaan vuosia sitten koettuihin hetkiin. Pelästyn noista vanhoista oloista, turhaudun. Pitääkö aina vaan rämpiä samassa tunnesuossa, milloin oikein opin regoimaan toisin?
Parisuhteessa siedän noita luiskahduksia paremmin. Kun puolisko eilen istui sohvalle ja katsoi hiukan sivuun, niin johan aloin miettiä, mitä hänen suustaan seuraavaksi tulee. Haluaako se erota niin kuin silloin, hm, vuonna 2004? Kääk. Apua. Vanha erokeskustelu jysähti nenäni eteen ilman ennakkovaroituksia. Eilen sivuun katsominen oli muuta. Ei kannattaisi tulkita jokaista katsetta ja kulmakarvan liikettä.
Töissä en kestä tilanteita, joihin liittyy liikaa samanlaisuutta opettajana keikkumisen kanssa. Jos tarpeeksi monta melkein teini-ikäistä lapsosta kiljuu ja renkkuu, niin matkustan mielessäni välittömästi aikakoneella yhdelle hämäläiselle yläasteelle. Tunnen, etten voi tehdä mitään ja samaan aikaan tiedän, että minun pitäisi rauhoittaa tilanne. Klassinen ristiriitatilanne. En osaa palauttaa itseäni toimintakuntoon kaikesta päässä vellovasta ahdistuksesta ja syyllisyydestä, jota eivät aiheuta ne juuri nyt kirjaston lehtilukusalin läpi juoksevat esiteinit, vaan lukuvuosi 1997-1998.
Niin että. Tänään kesäloman viimeisiä viikkoja viettävät esiteinit olivat erityisen levottomia ja noin kymmenen hengen lössi kävi juoksentekemassa ja kiljumassa ovilla, rappukäytävissä ja muissa tiloissa. En ollut siinä tilanteessa ainoana henkilökunnasta, mutta luultavammin olen ainoa, joka kehi helevetin pahan olon itselleen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti