11 käyntiä

Minulla on 11 käyntiä jäljellä terapiaa. Viime viikkoina on tuntunut, ettei ainakaan tänne ole mitään uutta kirjoitettavaa. Tietyt ilmiöt kyllä pyörivät ja pyörittävät, mutta ne ovat nimettyjä, tunnistettuja.

Hirvittää hiukan.

Ne terapian aloituksen aikaan akuutit asiat ovat monet edelleen olemassa, ne vain eivät ole samalla lailla ylipääsemättömän vuoren kokoisia. Voin vieläkin välillä kieriskellä lapsuudessa ja nuoruudessa ja siinä kaunassa, mitä olen tuntenut äitiä kohtaan. Se olotila ei enää jää päälle tai lytistä. Samalla lailla pysähdyn joskus siihen elämättömään varhaisaikuisuuteen, mutta osaan palata nykyhetkeen. Välillä olen itseni ystävä - aiemmin olen ollut kriitikko ja tuomari.

Terapian aikana olen hankkinut tatuoinnin, mennyt naimisiin, saanut lääketieteellistä selitystä seksiongelmille ja motorisille vaikeuksille.

Nuo viimeiset kuulostavat ehkä mitättömiltä, mutta eivät ole. Olen syytellyt itseäni ja pitänyt ruumiin oireita vain kuviteltuina ja jonkinlaisina asenneongelmina, jotka loppuisivat, kunhan vain yrittäisin tarpeeksi. On ollut helpottavaa, kun on tajunnut, ettei kaikki olekaan yrittämisestä kiinni.

Viimeksi viime viikon käynnillä fysioterapeutilla FT käsitteli nilkkojani ja ihmetteli ääneen, kun oikean jalkateräni liikerata on kovin rajoittunut. Hän epäili, että jalkaterän luustossa on poikkeama tai akillesjänne on aivan liian lyhyt. Aloin puhua ääneen siitä, miten en koskaan oppinut luistelemaan. Muistikuvissani kaikki muut liikkuivat liki liidellen jäällä, minulla oli potkukelkka ja pysyin pystyssä, kuin tuin itseäni kelkalla. Vasemmalla jalalla pystyin liukumaan, oikealla voin vain potkia vauhtia. Jokainen oikean jalan liukuyritys päätyi siihen, että makasin rähmälläni jäällä - tämä jos olin uskaltanut olla toiveikas ja irrottanut otteeni kelkasta.

Miten helvetisti yritinkään - ja miten aina, jokikisellä kerralla, epäonnistuin.

Niissä tilanteissa aloin lopulta tuntea, että epäonnistuisin joka tapauksessa. Kun en voinut onnistua, voin lähinnä vain keskittyä sietämään epäonnistumiset. Siis olla ulospäin tavallinen, piilottaa harmi ja pettymys ja kiukku ja turhautuminen. Minä tässä vaan huvikseni mokailen, ihan pellenä.

Sama tunne, varmuus epäonnistumisesta ja sietämisen pakko, heräävät minussa vieläkin yksittäisinä hetkinä. Olotila on aika sietämätön - mutta se on vain tunne vanhasta. Joskus kai nämä luisteluhetket ovat niin kaukana historiassa, että lakkaan sätkimästä samassa vanhassa narussa.