Pyhä jysäys sentään

Koko päivän olen ihmetellyt omaa logiikkaani tarpeitten ja toiveitten ilmaisussa. Logiikka ei toimi: en ilmaise itse tarpeitani enkä toiveitani, kun epäilen, ettei niitä kumminkaan kuultaisi. Eli niitä EI kuulla, tietenkään. Kai tämä on tällaisena jotenkin helpommin hallittavaa. On ollut helpompi piiloutua kuin ottaa se riski, että toinen ihminen reagoisi.

Hirveän pieni lapsi sisälläni on sitä mieltä, ettei se kestä pettymystä, joka seuraa, kun pyyntöjä/toiveita/tarpeita ei toteuteta. Mutta en halua elää niin, että pikkulapsen pelot hallitsevat ihmissuhteitani...

Parisuhteessa olen kuvitellut toiveet ja tarpeet kovin ehdottomiksi. Ne joko toteutuvat kokonaan tai jäävät kokonaan toteutumatta, ja oma itseilmaisuni on yhdentekevää siihen verrattuna, mitä toinen toivoo/tarvitsee. Olen muita palvelevan marttyyriäidin tytär ja mielessäni on ollut epäilys, että ne omat tarpeet ovat pahoja, vääriä, itsekkäitä. Jos ne lausuu julki, niin menettää sen pienenkin hyvän, josta on nauttinut (saa siis rangaistuksen itsekkyydestään). Kas näin ajattelee itseään häpeävä ihminen. Kuvittelen, että juuri minun tarpeeni ovat ne väärät/pahat/itsekkäät/mahdottomat/naurettavat, yksinkertaisesti huonot tarpeet.

Tuossa tuli näkyviin sekin, miksi pystyin elämään suhteessa, jossa omat tarpeeni olivat sivussa. Minähän halusin niiden olevankin sivussa! Ne hävettivät minua! En kehdannut näyttää niitä. Kuvittelin, että tarpeitteni paljastaminen olisi saman tien johtanut siihen, että toinen olisi minut huonoksi havainnut ja hylännyt. Nyt jäi kokeilematta, mitä olisi tapahtunut, jos aivan suoraan ja selväsanaisesti olisin paljastanut itseäni. En pystynyt suoraan ilmaisuun, pystyin kautta rantain vihjailemaan tai jossain yksittäisessä tilanteessa kysymään (esim. mieheltä kysyin, lähtisikö hän kanssani yhdessä kävelemään, kun todella olisin halunnut meille enemmän yhteistä olemista, oli se sitten yhdessä kävelyä tai jotain muuta. Sitä isoa asiaa "minä kaipaisin enemmän yhteistä olemista" en saanut sanottua).

Jospa olisinkin sanonut esim. tuon "minä kaipaan enemmän yhteistä olemista" ääneen. Mies olisi luultavasti sanonut "jaa, en minä vaan", mutta se tilanne olisi ollut ratkaisevasti erilainen. Siitä olisi voinut edes yrittää saada tarpeita balanssiin. Sen sijaan yritin pontevasti unohtaa omat tarpeet. Esimerkiksi tässä yhteisen olemisen kohdassa yritin kääntää huomioni siihen, mitä voin tehdä yksin, ilman puoliskoa, vakuuttelin nauttivani yksin tekemisestä ja olemisesta (on yksin olemisessa/tekemisessä nautinnollinenkin puoli, mutta se ei poistanut halua olla yhdessä).