Onnekseni en ole nähnyt yhden Mikkosen tv-esiintymisiä. Olen vain osunut lukemaan niistä jälkikäteen kirjoitettuja - ja sen perusteella voin olettaa, että rva Mikkonen olisi nostattanut aika lailla verenpainetta.
Olen kotiäidin lapsi. Herrajumala etten olisi halunnut olla kotiäidin lapsi. Olisin halunnut että minulla olisi ollut leikkikavereita. Olisin halunnut olla jonkun kanssa enkä aina äidin kanssa (äiti ei ollut joku, äiti oli aina laittamassa ruokaa tai tekemässä jotain muuta tärkeää). En muista että äiti olisi leikkinyt koskaan.
Hullu ajatus, minun äitini leikkimässä. Kauheaa! Siitähän tulee sotkua! Tavaroita hujan hajan! Melua! Juoksemista ja juoksua seuraavia kaatumisia ja mustelmia ja haavoja ja verta nenästä!
Tiedän luissani, että perhe voi olla pielessä monin tavoin. Ei tarvita rapajuoppoja väkivaltaisia hulluja. Ihan riittää sellainen käpertyvä ja jäykkä oleminen.
Enpä tiedä, olisiko päiväkoti minut pelastanut. Ei se voinut eikä saanut minua pelastaa, sillä äidille ei olisi jäänyt mitään. Äiti halusi olla hyvä äiti, tehdä toisin kuin oma äitinsä, joka oli tehnyt nahkatehtaalla pitkää päivää silloinkin kun lapset olivat olleet pieniä.
Hyvät aikomukset on kai kaikilla vanhemmilla. Jonkun taidot ja valinnat osuvat sitten paremmin yksiin lapsen tarpeitten kanssa kuin jonkun toisen.
Olisinko vähemmän pelkäävä, osaisinko "olla" ihmisten kanssa, jos olisin ollut päiväkodissa? Tuntisinko itseni vähemmän yksinäiseksi, enemmän yhteydessä olevaksi? Olisiko minulla vähemmän ahdistusta, kun en olisi ollut niin kovin kiinni äidissä ja imenyt itseeni hänen pelkojaan ja ahdistuksiaan? En tiedä... Tarhassa olin ennen ensimmäistä luokkaa. Tykkäsin sinne menosta ja siellä olosta, vaikka tunsinkin itseni monesti sivulliseksi, kömpelöksi, vieraaksi.
Niin, nämä ahdistukset... Voi elämä, miten mitättömissä tilanteissa ahdistus laukeaa. Perjantaina aamulla ennen töitä päätin soittaa työterveyteen ja varata ajan lääkärille. (Minulla on eripariset jalat, vasen vahva ja oikea heikko. Nyt taas matkan jälkeen oikea jalkaterä alkoi kipuilla - ja vasen polvi myös. Voisin edes yrittää hoitaa koipiani. Tukipohjallinen? Vahvistusliikkeitä?)
Ah, puhelinpaniikki. Sydän hakkasi hulluna ja kädet tärisivät, kun painelin numerot ja kuuntelin hälytysääntä. Koitin rauhoitella itseäni: kaikki on hyvin, olen turvassa, ei ole hätää, mutta tällä ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Minä joudun puhumaan itsestäni vieraan ihmisen kanssa. Minä saatan tehdä itseni naurunalaiseksi. Minua ei välttämättä uskota. Onko minulla oikeus tähän?
Eihän siinä hirveitä tapahtunut. Soittoon vastattiin, sain uuden puhelinnumeron, soitin siihen samalla paniikkiololla ja kuuntelin nauhoitusta, kunnes siinäkin numerossa vastattiin ja sain ajan. Onnellinen loppu.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Minulla on päivähoitokokemus. Ei siitä sen enempää.
Tämän mainitsemasi ihmisen yhden naisen missiota olen seurannut tarkasti viime aikoina; oman lapsen hoitoratkaisut kun eivät ole kovin kaukana menneisyydessä.
Sinänsä olen (mistä itsekin yllätyin) NM:n kanssa monesta asiasta samansuuntaisilla linjoilla. Ja sitten on asioita, joista olen eriasteisesti eri mieltä tai pöyristynytkin. Ennen kaikkea pidän hänen retoriikkaansa suoraviivaisuudessaan ja yksisilmäisyydessään - suvaitsemattomuudessaan - enemmän kuin hiukan sivistymättömänä. Myös sydämen sivistys puuttuu, valitettavasti.
Erityisesti olen eri mieltä siitä, että hänen mukaansa lasten pahoinvointi ei johdu kotihoidosta. Niinkö? Minä väitän, ettei lasten pahoinvointi mistään muusta johdukaan kuin kodista; siitä, mitä siellä tapahtuu tai on tapahtumatta. Hoitomuoto on tässä sivuseikka; tosin on paljon lapsia, jotka kokevat turvaa ja huolenpitoa vain ja ainoastaan päiväkodissa.
Hämmästelen sitäkin, että sekä NM:n puheissa että julkisessa keskustelussa aina on vain kaksi vaihtoehtoa: kotihoito tai päiväkoti. Silti siihen väliin mahtuu perhepäivähoito, ryhmäperhepäiväkoti, hoitaja kotona ('kimppakyydillä' muutaman perheen kesken täysin mahdollista), erilaiset osa-aikaisuudet, isovanhempien apu jene jene. Pidän mustavalkoisuutta niinikään sivistymättömänä.
Koti on hyvä paikka lapselle silloin, kun se on ylipäänsä hyvä paikka. Mutta koska elämme myös tietynlaisessa maailmassa, emme tyhjiössä, on pakko huomioida sen luonne ja ennen pitkää totuttaa lapsi sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ei voi elää erakkona, ei voi elää ilman taitoa toimia ryhmässä, YHDESSÄ. Vaikka olisi kuinka kiva ajatus lullutella kaikessa rauhassa neljän seinän sisällä.
Ilman muuta lapsuutta tulisi suojella. Ilman muuta lapsen asialla on oltava, huomioitava avuton ja suojaton asema, keskushermoston kestämättömyys melun, kaaoottisuuden ja stressin suhteen. Minusta suojelu on kuitenkin mahdollista hoitaa niinkin, että molemmat vanhemmat tuovat kevytleikkelettä leivän päälle. (Milloin tavallisesta ansiotyöstä on muuten tullut 'ura'?)
Ja jos joku jää kotiin lasta hoitamaan, en ymmärrä, miksi sen tulee olla nimenomaan äiti. Mikä tekee isästä niin kelvottoman ja hyödyttömän hahmon lapsen elämässä? En myöskään ymmärrä, miten pienituloisten on käytännössä mahdoton selvitä tavallisesta arjesta taloudellisesti, jos äidin on jäätävä kotiin. Enkä ymmärrä, millä tavalla pakkokotihoidossa toteutuisi perheiden itsemääräämisoikeus, mahdollisuus valita (kotihoito on 'oma valinta' - miksei työssäkäynti saa sitä olla?). Kolmensadan neliön huvilalta on helppo huudella.
Voi jospa jokaisella lapsella olisi turvallinen, rakastava koti; parhaat mahdolliset eväät elämälle. Näin ei ole, vaikka kuinka joku melskaisi suut ja silmät täyteen. Näin ei vain ole. Ei päiväkodissa sen paremmin kuin kotonakaan. Näkisin NM:n mieluummin barrikadeilla pahoinpideltyjen, laiminlyötyjen, sairaalakuntoon hakattujen ja potkittujen lasten puolesta.
t: jossain määrin surullinen Vakkari
Anonyymi, kirjoitat fiksuja.
Minua on tässä yleisessä "keskustelussa" häirinnyt se, että monella (eikä vähiten NM:llä) tuntuu olevan hirveä tarve osoitella sormella muiden ihmisten elämää ja pitää valintoja mustavalkoisesti "oikeina" tai "väärinä". Seurauksena on sitten loputonta vänkäämistä, kun "väärin" valinneet puolustautuvat ja pitävät omaa tapaansa ainoana oikeana...
Pienisieluista hommaa.
Lähetä kommentti