Ruokapolitiikkaa

Jokin syömisissäni mietityttää. Leivoin kesäkurpitsaleipää, eikä se mennyt ihan nappiin: taikina kohosi uunissa reunoilta niin, että sitä valui yli, keskusta taas läsähti. Silti söin sitä klittaantunutta keskustaa.

Toinen leipomiskokeilu näin lomalla. (Ensimmäinen onnistui paremmin, tein kurpitsansiemensämpylöitä.) Molemmilla kerroilla iski himo ahmia tuoretta leipää ja olin pettynyt itseeni. Luulin päässeeni isoimmista ahmimisoloista kokonaan. Onko minun ainoa selviytymisstrategiani vieläkin siinä, että olen vaan leipomatta? Jo ennen lomaa olin livennyt ruodusta, sillä työpaikalla on kahvipöytätraditioita, joihin en osannut olla osallistumatta. Ne ovat hiukan ahdistavia ja huvittavia, mutta niillä voi myös päteä: lomalle lähtijät tuovat ennen lomaa jotakin kahvipöytään, samoin nimi- ja syntymäpäiväsankarit. Tietenkin voi ostaa myös kaupasta, mutta eniten huomiota herättävät kaikki itsetehdyt herkut. Noudatin toissaviikolla kahden nuoremman naiskollegan esimerkkiä (enhän voinut jäädä huonommaksi, eh) ja tein itse täytekakun. Sitä en sentään itse maistellut etukäteen, mutta taikinakulhot nuolin huolella.

Ruokaa laitan, kun tässä lähellä ruokapaikat ovat lähinnä pizzerioita ja valmisruoista en pidä. Tietyissä rajoissa pidän ruuanlaitosta (ne rajat ovat: jos raaka-aineita ei tarvitse lähteä metsästämään kaupasta, työvälineet ovat valmiina saatavilla eikä operaation jälkeen tarvitse siivota jälkiään ainakaan tiskaamisen muodossa). Työpaikalla ei ole ruokalaa, joten joka päiväksi paketoin eväät mukaan. Keittiössä hellan ääressä maistelen puolikypsää ruokaa kerran ja kaksi, kaavin kattilat ja vuoat syömällä puhtaiksi. Noihin maisteluihin ei kumminkaan liity samanlaista hallitsemattomuutta kuin tuoreeseen leipään tai makeisiin leipomuksiin. Mitään makeaa en ole tehnyt pelkästään kotiin moneen vuoteen (eiku - tein joulun aikaan taatelikakun). Vaikka miten pakastaisin valmiit, niin äkkiäkös ne pullat/piirakat/muffinsit mikrossa sulattaisi. Olisin moisten herkkujen olemassaolostakin kiusallisen tietoinen.

Noh, tästä voi kai päätellä, ettei suhteeni ruokaan ole ihan mutkaton. Syömisessä oli yksi syy lopettaa alkoholin juominen liki täysin. Pikku hiprakassa saatan syödä ihan älyttömästi. Kylläisyyden tunne hukkuu silloin. Pikku hiprakassa olen myös muutaman kerran oksentanut bulimisesti - ja jatkanut sitten syömistä.

On paljon ruokaa, jota en osta, kun en kykenisi kumminkaan säilyttämään sitä kotona. Suolaiset ja makeat keksit. Pikkuleivät. Suklaat. Chipsit. Isot jäätelöpaketit. Hyvät juustot (tarkoittaa auraa ja chèvreä ja rasvaista fetaa). Litran jogurttipaketit.

Ei ole kiva, jos kotona pitää koko ajan muistaa olla syömättä sitä eilen ostettua kermajäätelöä. (Ja miksi sen oikein ostin, jos sitä ei ole tarkoitus syödä?)

Kaikesta huolimatta syöminen on ihan kohtuullisella tolalla tälläkin hetkellä. Sitä klittaista kurpitsaleipääkin on vielä jäljellä (pitänee pakastaa loput, kunhan puolisko on ottanut siitä iltaleipänsä).

Kun aloitin tämän, oli tarkoitus kirjoittaa eilisestä kylästelystä myös. Meillä oli kollektiivisesti kivaa - eikä tällä kertaa tullut niitä kiusaannuttavia nolostumisia vastaan. Hyvä.