Viimeinen lomapäivä

Viimeistä lomapäivää on tätä aloitellessani jäljellä tasan 31 minuuttia.

Nyt lomalla työpaikan läheisyys on häirinnyt. Asun työmaan vieressä (200 metriä välimatkaa maksimissaan), ja ainoat keinot välttyä näkemästä asiakkaita tai kollegoja ovat seuraavat:
En poistu neljän seinän sisältä.
Lähden toiselle paikkakunnalle.

Niin mitä sitten, vaikka näkisinkin asiakkaita ja työkavereita? Ei heidän tapaamisensa minua isosti ahdista (ahi oli paljon isompaa opeaikoinani, silloin teki mieleni kantaa kaulassa lappua Jättäkää minut rauhaan, en ole nyt töissä ja juosta kirkuen karkuun silloin jos joku onneton erehtyi vain tervehtimään). Silti olisin mieluummin kokonaan irti - sitä kokonaan irti olemista vaan ei oikein voi saavuttaa.

Tulimme mökiltä jo eilen. Oli edelleen kissaongelmia Urho-herran kanssa. Kummasti kissat ovat pienoismittakaavassa kuin ihmislapset. Tämän Urhon taustasta tiedämme tasan sen verran, että se ei ole saanut tarpeeksi huomiota ja hellimistä ja ihmisrakkautta aivan pienenä pentuna. Se tuli meille hiukan yli kolmekuukautisena perheestä, jonka koirat eivät hyväksyneet uutta perheenjäsentä. Urhon kasvattikodissa kissat olivat kuuleman mukaan tapelleet keskenään silakoista ja Urho oli sieltä annettu pois jo ennen virallista luovutusikää.

Urho ei oikein osaa ottaa vastaan rapsutteluja tai silittelyjä. Vieläkin (yli vuoden jälkeen) se pakenee hyväntahtoisia ihmiskosketuksia. Se ei ole kiintynyt kumpaankaan meistä, ei edes palvelija-ruokinta-automaatti -mielessä. Se on arka ja epäluuloinen. Maalla ulos päästyään se alkoi suhtautua ihmisiin kuin vihollisiin, mutta ei se osaa olla kunnon maalaiskissakaan. Se säikkyy luonnon ääniä ja jää koloihin tuntikausiksi kyhjöttämään.

Torstaina puolelta öin Urho oli kyhjöttänyt jo 12 tuntia ulkona - se ei suostunut tulemaan sisälle. Oli liki täysikuu, kiipesin kiviaidalle taskulampun kanssa ja kävin pitkän neuvottelun. Urho oli siinä vaiheessa vielä sitä mieltä, että se jää ulkokissaksi (nälästä viis! lämmöstä kans! mitä siitä vaikka supikoira haukkuu! Huuhkaja huhuilee! Puut kahisevat!). Yhden jälkeen yöllä se kyllästyi väistelemään kömpelöitä kiinniottoyrityksiäni. Kannoin sen sisälle.

Oikeastaan olen ylpeä kiinniotosta. Pelkään korkeita paikkoja, en huvikseni olisi valoisallakaan kiipeillyt siellä missä Urhon perässä menin. Sielläpä kumminkin menin, taskulampun valossa. Välillä vähän huojahtelin, mutta en kaatunut.