Kaikki ikäkaudet kerroksina minussa

Äitiunen jälkeiset unet ovat olleet tavallista sotkua - niitä en muista jälkikäteen enkä muista tunteitani, ehkei niitä ole ollutkaan.

Yksi uni on poikkeus, näin sen heti seuraavana yönä äitiunen jälkeen. Olin nuori (taas) ja jonkun toisen, jonkun pojan kanssa unessa. Olimme koulun tapaisessa ja järjestimme kapinan, taisin spreijata seinään iskulauseita ja hajottaa ikkunoita. Meitä ajettiin takaa. Meitä ammuttiinkin.

Kaikki painajaisen ainekset. Muttamutta. Unessa olin nopea ja notkea ja rohkea. Olin kuin sarjakuvan supersankari, zwuum pam! jahtaajat kuriin. Mikään ei sattunut tai ahdistanut, nauroin niille perässämme juokseville kurinpitäjille.

Hereillä tulin ajatelleeksi, että ehkä menneisyyskään ei ole loppuun saatettua vaikka se olisi ohi. Niin kauan kuin elän, sisälläni on Meri lapsena ja Meri nuorena, eivätkä ne aiemmat ikäkaudet ole muuttumattomia minussa. Vaikka oikeassa elämässä olin arka ja kömpelö ja epävarma, niin se lapsiminä saattaa kasvaa minussa, siitä voi tulla uteliaampi ja rohkeampi ja ei niin nöyristelevä. Noita kaikkia toivon, noita kaikkia olin unessa. En muista nähneeni sellaista unta ennen.

Jos jostakin olen vieläkin vihainen vanhemmilleni, niin siitä, että kasvattivat minusta niin ylettömän alistuvan ihmisen. Tietenkin se vastaa heidän ikäpolvensa käsitystä hyvästä kasvatuksesta ja tietenkin he halusivat tehdä parhaansa, mutta ei lasta pitäisi lähettää metsään hakemaan vittaa tai istuttaa sadevesitynnyrissä tai pitää lasta varten vyöhihnaa yläkaapissa.

En pysty sanomaan, miten paljon minua on ruumiillisesti kuritettu. Muistan tasan kolme kertaa, ja niissäkin se lyöntiosuus on sumea. Ehkä en muista kaikkia kertoja, en tiedä. Sen sijaan muistan kovin tarkkaan kurituksen uhan. Mökillä se on ollut vittamettä, kaupungissa se on ollut yläkaapissa säilytetty vyöhihna. Kurissa on pitänyt pysyä. On pitänyt olla kiltti. Ja mitä siitä on tullut aikuisena? Herkästi muita myötäilevä ihminen, joka kokee syyllistyyttä omista tarpeistaan ja toiveistaan.

Monesti olen miettinyt sitäkin, ovatko lähellä olemisen ja koskettamisen vaikeuteni peräisin siitä, ettei meillä hirveästi ole halailtu tai suukoteltu. Sen sijaan on se vitta ja vyöhihna.

Kävin viime viikolla katsomassa Armon varassa uudestaan. Ensimmäinen kerta oli toukokuussa, silloin kun puolisko oli estynyt lähtemään kanssani. Nyt olimme molemmat katsomossa ja edelleenkin pidän näytelmää vallan loistavana (en täydellisenä, mutta loistavana!). Tiukkaa dialogia ja naurua kipeille asioille. Ei lapsuudessani yhtä hullua kuria ollut kuin näytelmässä, eikä yhtä hirveää syyllistämistä. Silti on erityisen herkullista, kun näytelmän sadistivanhemmat joutuvat naurunalaisiksi.