Olen matkalla siihen, että hyväksyisin äidin sellaisena kuin hän on: omine estoineen ja ongelmineen.
Kärsivällisyyteni uhkaa loppua, kun on minusta kysymys: haluaisin niin eroon mielessäni pyörivistä äidistä muistuttavista ajatuksista, mutta ne perkeleet tulevat, vaikka en haluaisi. Ahdistun, kun ne tulevat aina vaan. Pelottaa, kun ne tulevat aina vaan.
Äh. Miten osaisin hyväksyä itseni ja muistaa sen, etten ole yhtä kuin ajatukseni.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Hei,
löysin blogiisi Kotkansydämen sivujen kautta.
Äkkiseltään tuntui ällistyttävältä havaita joitain yhtymäkohtia: vuosi naimisissa (maistraatissa, tottakai), huonoa kohtelua osakseen saanut, melkeinpä osaton kissa (meillä Sulo, nykyisin kyllä toipunut, oli pentuna taloudessa missä siitä ei välitetty, syötettiin puuroa etc. tuli meille kuolemansairaana, sittemmin jokainen edistysaskel läheisyydessä on äärimmäisen liikuttava. Hurmaava kehrääjämoottori, nauttii selvästi tyytyväisenä kotikissana onnellisesta kodista ja saamastaan rakkaudesta, maailman suloisin kissa, Sulo!
JP
Sulo on vielä kovemman onnen kissalapsi :-o)
Ihania nuo ovat... Joskus vielä laitan jonnekin (tänne tai muuanne) esittelyn meidän kissaviisikosta.
Lähetä kommentti