Vanhempien luona käymässä

Olin vanhempien luona käymässä. Heti loman alusta lähtien olen ajatellut, että pitää käydä - kaksi viikkoa tämä "pitää" ehti kerätä minussa tyytymättömyyttä. Monikin asia sinne menemisessä hidastaa ja estää lähtöä: laiskuus (pitää nousta aamulla ennen seitsemää, jotta ehtisi bussille jotta ehtisi junaan), pelko (siitä että huomaisin perillä putoavani johonkin vanhoihin tunteisiin, siitä että vanhemmat ovat likellä kuolemaansa), voimattomuus (en voi muuttaa heitä, ja heissä on piirteitä, joita minun on vaikea sietää).

Hengissä selvisin. Jopa olen osin seesteisessä mielentilassa: siellä perillä vanha ärtymys ei ollut yhtä isoa kuin ennen, tunsin aitoa myötätuntoa. En pyöritellyt tätä "minun pitäisi ymmärtää joten jätän nyt sanomatta mitä ajattelen" -levyä mielessäni.

Ärtymys heräsi heti kun jälkikäteen hiukan kuvasin yksityiskohtia puolisolle. Noh, niin mielelläni haluaisin, että vanhempani olisivat hiukan fiksumpia ja kypsempiä ja - aikuisempia. Tai ainakin hiukan vähemmän jämähtäneitä. Ja toivoisin sitäkin, että perheensisäiset suhteet olisivat yksioikoisempia.

Merin perheen kommunikaatiokuvioita: isä puhuu tunnepuhetta, äiti ei. Silti äiti haluaisi kuulla, mitä isä puhuu ja kontrolloida isän puhetta. Joskus muinoin kun isä jaksoi vielä liikkua, lähdin hänen kanssaan kaksin kävelylle. Tänään sain kahdenkeskistä puheaikaa, kun äiti oli sattumoisin hammaslääkärissä.

Tuo puhekuvio on yksi niistä asioista, joiden kohdalla olen voimaton. Asetelma on nurinkurinen: olen isän uskottu, kuulen isältä asioita, joita hänen pitäisi käsitellä äidin kanssa. Vuosia olen yrittänyt avata äitiä, saada häntä puhumaan samalla lailla kuin isä puhuu - puhuisi sitten edes minulle, jos kerran ei isälle puhu - mutta äiti ei puhu, äiti jutustelee. Hän puhuu ilmoista ja hedelmien hinnoista ja siitä, kuka on muuttanut naapuriin.

Toinen asia, jonka kohdalla olen voimaton: isän suhtautuminen äitiin. Isän mielestä hänen pitää olla tuottamatta äidille "pahaa mieltä". Tänään kuunnellessani isän puhetta (hän muisteli 70 vuoden takaisia aikoja) tajusin ilmiselvän asian: jostain on isälle syntynyt sellainen luulo, että hänen pitää suojella muita pahalta mieleltä. Isä ei näe, että siinä olisi mitään mätää - hän ihan oikeasti kuvittelee, että muiden paha mieli johtuu hänen tekemisistään tai sanomisistaan. (Aikaisemmin kuvittelin, että isä olisi vain äidin kanssa silkkihansikkain - mutta se sama kaikkien miellyttämisen ja kilttinä olemisen pyrkimys näkyy kovin monessa asiassa.)

Kolmas asia, jonka kohdalla olen voimaton: äidin suhtautuminen minuun. Äiti ei usko minun kokemuksiani itsestäni tosiksi. Kuulostaa hullulta, mutta on pohjimmiltaan hyvin yksinkertaista, etenkin suhteessa syömiseen. Kaikkien ruokailujen (kahvin, päivällisen, toisen kahvin) jälkeen käytiin sama kuvio. Kiitin ja sanoin olevani kylläinen. Äiti ilmoitti, etten ole. Ota nyt vielä! Et sää vielä täynnä ole!

Neljäs asia, jonka kohdalla olen voimaton: vanhemmat salailevat asioita toisiltaan ja ne salaillut asiat ovat kumminkin tiedossa, niihin vain ei puututa. Isoimmassa mittakaavassa taas päädyn äidin isään. Pienemmässä mittakaavassa on yhtä ja toista, josta ei puhuta. Kun soitin vanhempien ovikelloa, isä tuli avaamaan hiukan hämillisenä. Selvisi, että hän oli juuri tullut Alkosta ja oli nostamassa kassillista viinaa eteisen yläkaappiin. En tiennyt, että isällä on oma varasto siellä. Kuulemma äiti tietää kyllä. Kun kysyin, mikseivät pullot yhtä hyvin voi olla jossakin helpommassa paikassa (alakaapissa), en oikein saanut järkevää vastausta. Ilmeisesti pullojen pitäminen piilossa kaapissa, jota ei muuten käytetä, saa äidin suhtautumaan niihin kuin niitä ei olisikaan olemassa (vaikka ne ovat olemassa ja vaikka äiti tietää niiden olevan olemassa). Älyttömintä pullopiilottelussa on se, ettei isällä tietääkseni ole alkoholiongelmaa. Äidillä vain on yliherkkä suhde kaikkeen alkoholipitoiseen: hän esim. ei voi viedä tyhjiä lasipulloja kassissa kierrätykseen, kun hänen mukaansa naapurit tulkitsevat, että viinapullot siellä kalisevat.

Ihan aikuisten oikeasti vanhempieni meno ei ole ihan tervettä. Onneksi en enää koe asiakseni saada heitä muuttumaan - se olisi mahdoton tehtävä. Nyt kun kirjoitin nämä tähän näkyviin, aloin taas uuden tulkinnan: häpeästäkö tässä pohjimmiltaan on kysymys. Häpeä ainakin saa aikaan mitä omituisimpia välttelyitä ja kääntelyitä.