Törmättiin molemmat (minä ja mies) tänään asioihin, joita ei kerta kaikkiaan voi muuttaa. Miehellä meni jo sovittu työkuvio yks kaks uusiksi. Minulla oli ihan toisenlainen tapaus... älytön kateus iski asiassa, jolle en voi mitään. Yksi tuttuni luki maakuntalehdestä isänsä kirjoitusta aamupuolella, ja jollain lailla tilanne - se että yksi lukee toimittaja-isänsä tekstiä kohtuullisen menestyneestä sanomalehdestä - laukaisi kaunan.
Samainen tuttu on klassisen kaunis minua 10 vuotta nuorempi nainen. Hän on saanut juuri sellaisen vakituisen työpaikan, jota kuvittelen itselleni sopivammaksi kuin tämän nykyisen. Hän on naimisissa (en muista monennettako vuotta) ja odottaa esikoistaan.
Järkihän sanoo, ettei hänen onnensa ole minulta pois. Mitä sitten, jos on ollut oletettavasti sivistyskoti ja kaikki hyvin, lopputuloksena ihminen, jota ei ainakaan ulkopuolisen silmin erityisemmin kiristä tai purista mikään?
Pieni minä märisee, että niin, tuon tutun (joka on ihan ok ihmisenä myös) ikäisenä olin liki 90-kiloiseksi turvonnut pösilö, ja tiesin tasan tarkkaan vaan, millaista on olla lihava ja ruma nainen. Oli minua kerran pussattu, ja kerran yksi mies oli yrittänyt raiskata. Hänen ikäisenään olin ensimmäistä vuotta opettajana ja tunsin, etten selviäisi hengissä edes yhdestä työviikosta, saati sitten vuosikymmenistä ennen eläkeikää. Isäni on yksikätinen eläkkeellä oleva teollisuusvartija, joka kävi aikanaan kiertokoulua ne pakolliset vuodet.
Tämän verran itsesääliä tähän nyt luiskahti. Olisinko vailla ahdistustani ja epävarmuuttani ja jännittämistä ja masennusta ja syömisongelmia, jos olisin päässyt tuttuni lähtökohtiin? Olisinko osannut tulla aikuisemmaksi, olisinko löytänyt miehen ja parisuhteen joskus samaan aikaan kuin naiset noin keskimäärin, olisinko kenties nyt äiti?
Eihän sitä mikään tiedä. Ei sen miettiminenkään johda mihinkään - tämähän on juuri asia, jota en voi muuttaa.
Ehkä pitäisi kaivaa 12 askelen vihko laatikosta esiin. Tämmöinen kelaus on juuri niin turhaa, että taidan tarvita henkistä hienosäätöä. Sentään tajuan omat oloni niin, etten kiukkua tuolle tutulle - ei se hänen vikansa ole, että minun oloni on kaunainen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Hei, SINÄ olet itse hankkinut itsellesi suurella vaivalla kaiken sen mitä sinulla on. Raivatessasi omaa tietä olet hankkinut sellaisia taitoja ja ominaisuuksia, joita tuolla tutullasi ei luultavasti ole. Hän sai suotuisammat lähtöolot kuin sinä, mutta mitenhän on tästä eteenpäin? Veikkaanpa, että sinun elämässäsi tapahtuu vielä suuria mullistuksia - sinun itsesi aikaan saamia:)
Hm, siinäpä se on, epäilys, että tuttu on saanut asioita kuin itsestään.
Esimerkiksi opetustilanteissa paniikki-jännitys-ahdistus -tuntemukset ovat sellaisia, että aika harvoin näen niissä mitään hyötyä. Voimia vaan kuluu oman mielen hallintaan ja tuntuu että se opetettava asia jää ihan sivuun. (Näh, ensi viikosta alkaen leipätyöhön kuuluu taas opetustakin ajoittain.)
Edelleen olen vakuuttunut siitä, että vuosien taistelu on tuonut sinulle myös sellaisia vahvuuksia, joita tuolla tutullasi ei ole. Ehkä ne ovat sellaisia vahvuuksia, joiden puutteen huomaa vasta jouduttuaan kriisitilanteeseen. Sellaista ei ehkä ole tutullesi eteen tullut - vielä. Tarkoitukseni ei todellakaan ole vähätellä tai mollata tuttuasi, mutta toivon, ettet pidä itsestään selvinä niitä arvokkaita asioita, joita itse olet hankkinut! Jo kirjoituksistasi huomaa, että olet tarkkasilmäinen ja teeskentelemätön, vahva ja rohkea, otat vastuun oman elämästäsi etkä yritä puolustautua tyytymällä uhrin rooliin. Nämä ovat arvokkaita ominaisuuksia, jopa harvinaisia.
Anonyymi, kirjoittaessani olen varmempi, rohkeampi ja rehellisempi kuin irl. Irl olen kovin usein vain epävarma ja mielistelevä - inhottavaa huomata, että edelleenkin on minulle kovin tärkeää, ettei minua torjuta eikä sanoistani loukkaannuta. Kirjoittaessani olen itseni kanssa - muut ihmiset menettävät merkityksensä.
Lähetä kommentti