Pieni minä

Tein retken etelän syrjäiseen rannikkokaupunkiin. Ei, en toteuttanut aiemmin tänne kirjaamaani suunnitelma c:tä, siihen ei riittänyt energiaa. Tapasin kaksi Helsinkiin siirtynyttä ystävää, toisen kanssa olin lounaalla ja toisen kanssa kahvilla. Olivat hirmuisen kivoja istuntoja molemmat. Kävin Kiasmassa ja Tennispalatsin Anton Corbijn -näyttelyssä.

Nuorena kuvittelin, että olisin erityisen yksin ja jollain lailla sivuutettu. Kuvitelmille on oikeastikin ollut pohjaa: yläkouluaikana olin yhden kaveriporukan jäsen, mutta porukan muut tytöt olivat bestiksiä keskenään, minä en. Myöhemmin häkellyin, kun sain ensimmäistä kertaa paikallisen ylioppilaskunnan kalenterin käteeni: Mitä, näin monta sivua osoitekirjaa! Keitä minä tänne kirjaisin?

Nyt on nyt. Nyt näkyy se, että jollain tasolla kiinnostun helposti ihmisistä. Jokaisessa muutossa ja muussakin isossa muutoksessa olen ystävystynyt jonkun uuden ihmisen kanssa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän noita ihmisiä on.

Kohtaan henkisen kynnyksen aina kun olen ottamassa yhteyttä johonkin ystävään. Vaalin uskomusta, jonka mukaan olen muiden silmissä tylsä ja välteltävä ihminen. Sentään tunnustan näissä uskomuksissa ystävien olemassaolon, mutta mitätöin ystävyyden laatua. Siis tylsä ihminen - ihminen joka tavataan paremman puutteessa. Välteltävä ihminen - ihminen jonka olisi mieluummin tapaamatta, mutta jota kumminkin suostutaan tapaamaan, jotta sopu säilyisi.

Vieläkö kuvittelen, että olen koulussa, meidän yläasteen luokassa? Siinä luokassa minulla ei ollut "parasta kaveria". Paritöissä änkeydyin kolmanneksi jonkun armollisen tyttökaksikon kylkeen. Ryhmätöissä kaveriporukat tekivät ryhmät ja se minun kaveriporukkani oli rinnakkaisluokalla, taas jäin odottelemaan, minne kelpaisin. Liikuntatuntien joukkuejaot olivat vielä astetta pahempia, kun en yleiskömpelönä jokaisen pelilajin tunarina kerta kaikkiaan osannut muuta kuin väistellä palloja ja pelivälineitä.

Kun mietin ystävän tapaamista, päässäni käynnistyy hidastuslauseita: "No ei sitä varmaan kiinnosta. Sillä on jotain tärkeämpää eikä se kumminkaan ennätä. Mahdanko mää häiritä sitä?"

Tuo viimeisin, "mahdanko mää häiritä", on silkkaa äitiä. Äiti esitti, että minun olisi parempi pysyä kotona, kun muilla ihmisillä voi olla ties mitä tärkeää puuhaa, jota minä häiritsen.

Riippuu kokonaan mielialasta, jaksanko kampittaa lauseet ja ottaa yhteyttä ajatuksistani huolimatta. Jos jään kuuntelemaan mieleni skeptisiä hokemia, ei mitään tapahdu. Silloin en ainakaan saa mahdollisuutta horjuttaa noita "olen tylsä ja välteltävä ihminen" -uskomuksia.

Onneksi on tekstiviesti! On niin paljon helpompaa naputtaa yksinkertainen kysymys kännykän muistiin kuin miettiä mielessään mahdollisen keskustelun kulkua ja sitten jossain vaiheessa siirtyä oikeaan puheluun. Saman kanavan kautta on helpompi saada vastauskin: jos on tarvis, niin se toinen osapuoli voi kieltäytyä korrektin epämääräisesti, sitä ei tarvitse tokaista puhelussa.

Pelkään torjutuksi tulemista tässäkin asiassa. Ymmärrän vallan hyvin, että ties mitkä aikataulutekniset syyt tulevat tielle, silti ottaisin mieluiten vastaan pelkkiä myönteisiä vastauksia... Jokin pieni minä haluaisi, että aina kun minä haluan nähdä ystäviäni, niin tapaaminen sopii. Nih!