Kirjoitin tänne yhden postauksen, joka tarkemmalla tarkastelulla sopii paremmin siihen toiseen blogiini (johon ei tahdo oikein mikään sopia tällä hetkellä). Jos siis etsit kirjoitusta "Kissanmuonaa munakupissa ja käsi rei'itettynä", niin se löytyy täältä.
Maalla näin järkyttävän paljon unia. Unissa olin parikymmentä vuotta nykyistä nuorempi. Johtunee siitä, että olen ollut mökkimaisemissa useimmiten ennen täysikäisyyttä. Silloin vanhemmilla oli mökki, olin mökillä kaikki kesät jonnekin vuoteen 1990 asti. Viimeisimmät vuodet olisin kiivaasti halunnut olla kaupungissa yksin - vanhemmat olisivat kernaasti voineet olla siellä mökillä, minä olisin saanut sen oman tilan kaupungissa. Mutta mutta... Tämä kiivas halu jäi toteutumatta.
Unessa olin retkellä vanhempieni kanssa. Se oli bussimatka ja bussi oli pysähtynyt tauolla Hämeenlinnaan (ei siellä ollut mitään hämeenlinnamaista nähtävyyttä, mutta hämeenlinnaksi se unessa oli nimetty). Olimme matkamuistomyymälässä kaikki kolme, puolen tunnin kuluttua matka jatkuisi. Valikoin matkamuistoa metallisten miniatyyriesineiden joukosta. Esineet olivat kullan ja hopean värisiä, kiiltäviä nukkekoteja, posetiiveja, ihmispatsaita.
Äiti seisoi takanani ja supatti: Et sää ehdi täs ajas valitteen.
Myyjä selitti, että hän on tulossa myöhemmin kesällä vanhempien kotipaikkakunnallekin myymään.
Äiti sanoi: Nii kuulitko sää, ei sun tartte nyt ostaa. Sää voit sitte myöhemmin kotona ostaa.
Minä: Ei kun mä ostan nyt.
Äiti sanoi: Et sää millään kerkee.
Ajattelin itsekseni, että kerkeän vallan hyvin.
Äiti oli jostain tempaissut käsiinsä metallisen hopealta kiiltävän ison pyörätuolin. Hän lykki sillä jalkoihini ja sanoi: Sää näet paremmin, kun sää istut tähän.
Ajattelin, että tuo nyt on taas ihan äitiä, kuvittelee muka auttavansa ja oikeasti tekee pelkkää haittaa. Pyörätuoli! Niin - tokihan minä pyörätuolia tarvitsen, kaiken varalta, nähdäkseni. Minä tarvitsen pyörätuolin ja kala tarvitsee laskuvarjon ja äiti tarvitsee sen kuvitelmansa, että hän tietää, mitä joku tarvitsee...
Heräsin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Niin. Tulikohan jostain alitajunnasta lapsuudenmuistot ja mökkeily uniinkin. Vaikkin tuo oli kyllä ihan selvä uni..äitini vakiorepliikki oli jos en totellut heti ´tee kuin itse haluat, niinhän sinä aina teet kuitenkin´. Pientä syyllistämisen makua :)
-SaraJuulia-
www.sarajuulia.vuodatus.net
Niinpä niin. Aikuisenkin ihmisen on aika hemmetin vaikea tehdä elämässään itsenäisiä päätöksiä (vaikka olisi kuinka valmis päättämään ja varma päätöksestään) kun äidin ääni kuiskii koko ajan korvaan epäillen, arvostellen, kinttuja näykkien. Itsekin taannuin lapseksi lapsuuden maisemiin toistuvasti kunnes aloin terapiassa olan takaa opetella sitä, mitä merkitsee katkaista napanuora ja alkaa elää ihan omana itsenään ja aikuisena naisena (matka jatkuu, sormia tässä ei ole napsautettu).
Unet on huippuja, niistä näkee niin paljon, ja ne on yleensä mielenkiintoisempia kuin parhaat leffat!
Voimaa!
t: vakilukija
Ihan samaa mitä anonyymikin olisin sanonut! Kuiskii se äidin ääni ja napanuora on katkaistava, olet pitkällä!
Ja unet on tosiaan hyviä, voi kun vois aina valita että näkeekö unta seuraavana yönä vai ei:)
Henkinen napanuora on niin helevetin pitkä...
Tuossa unessa oli asetelmasta huolimatta minulla hyvä tunnetila - vaikka äiti supatti mielipiteitään, niin ne supatukset eivät saaneet minua tolaltani. Unissa ja tosielämässäkin olen ties miten monesti päätynyt epävarmuuteen tai hätäännykseen.
Lähetä kommentti