sunnuntai 24. elokuuta 2008

Äidin varjot

Äiti kummittelee mielessäni nyt enemmän kuin aikoihin.

Kummallista - kun olin vanhempien luona käymässä, niin se lihaa ja verta oleva äiti herätti minussa lähinnä haaleaa myötätuntoa. Haalean myötätunnon ilmentymänä vein tuliaisiksi romaanin (voi mitä turhuutta!) ja leikkokukkia (nekin vielä!).

Kirjoitin jo siitä, miten pääsin isän kanssa puhumaan kaikessa rauhassa. Äidin kanssa oli samanmoinen tilanne myöhemmin, kun lähdimme ulos ostamaan mansikoita.

Äiti puhui koko ajan mutta ei sanonut mitään. Hän on hirveän taitava rupattelija, sanoo ääneen kaikkia havaintojaan (penkillä istuvat papparaiset, kukkaistutukset papparaisten vieressä, paikallisen liikekeskuksen hiljentyminen, naapuriasunnon uusi asukas - kaikki tämä tulee äidistä ulos).

Äidistä ei tule ulos mitään henkilökohtaista. Ei sanaakaan siitä, miltä tuntuu. Ei muisteluksia omasta menneisyydestä. Ei toiveita, pelkoja, suunnitelmia. (Eipäs, tulipas! Kun puhuin meidän kissoista, äiti sanoi painokkaasti: Älkää ny vaan lisää kissoja hankkiko! Niin... Äidin toiveet ovat usein ei-muotoisia ja kohdistuvat minuun. Et sää viälä ole täynnä! hän sanoi, kun vetäydyin ruokapöydästä.)

Kuuntelin sujuvasti kaiken. Lievästi suretti, lievästi heräsi myötätuntoa. Äidin täytyy pelätä minua ja kaikkia muitakin ihmisiä. (Tai sitten tulkitsen väärin, ehkä se pintahöpötys ei olekaan merkki pelosta, ehkä se vaan on puhetta puheen vuoksi, vailla rivinvälimerkityksiä.)

Äidin ääni minussa ei puutu kaikkiin asioihin, onneksi ei. Vaikka vallan hyvin tiedän äidin mielipiteet esim. kodin sisustuksesta, vaatetyylistä, musiikista yms, niin noilla kohdin voin rauhassa tehdä mitä lystään. Äidin ääni on lauseissa, jotka kuvaavat minua tai muita ihmisiä. Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa äiti sorkkii päässäni. Lauseet ovat parhaimmillaan pahantahtoisia ja pahimmillaan ilkeitä.

Niinpä. Juuri ihmissuhteissa äidin vaikutus on oikeastikin isoa, kaikkein isointa siinä, millaiseksi naiseksi itseni tunnen (vai tunnenko naiseksi ollenkaan). Äh. Vieläkin on minussa kipeä paikka tässä kohtaa. Jonkinlainen häpeä siitä, että olin äidin pikku tyttö jonnekin 28-vuotiaaksi asti. (Kun olin 28, oli toinen työvuoteni koulussa, yritin silloin hoitaa edes sukupuolista kokemattomuutta, seurusteluun asti en yltänyt edes kuvitelmissa.)

Eihän se äidin vika ole, etten ole osannut päästä omaan elämään. Ei hän itsekään ole päässyt omaan elämään - siis jos omalla elämällä tässä tarkoitetaan itsenäistä elämää, jossa oma menneisyys on vain menneisyyttä ja tulevaisuus avoin, nykyhetki tässä ja nyt.

Aivan kuin olisin pyörittänyt tätä samaa ajatuskehää ennenkin.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Suosittelen äärimmäisen lämpimästi Alice Millerin kirjojen lukemista, esim. "Alussa oli kasvatus", "Karkotettu tieto". Hän puhuu erittäin suorasanaisesti yhteiskunnan kasvatuksen harhoista, ja toteaa, että vain totuus voi auttaa. Eli kun todella myöntää vanhempiensa virheet ja vastuun silloin kun itse on ollut lapsi ja saa tuntea sen (oikeutetun) tuskan heidän teoistaan ja saa syyllistää heidät siitä mitä silloin tapahtui, niin parantuminen voi tapahtua. Vasta kaiken tuon jälkeen voidaan alkaa puhua myötätunnosta ja ymmärtämisestä! Mutta ei ennen kuin saa omasta niskastaan pois syyllisyyden vanhempien teoista ja vastuun sille kelle se kuuluu.
Tuossa A.Millerin perusajatukset. Suosittelen kirjoja, jos sinulla on rohkeutta katsoa totuutta silmästä silmään.
Onnea matkalle!

meri kirjoitti...

Joo... olen joskus nuo lukenut ja muutakin teemaan liittyvää aika paljon viimeisten 7-8 vuoden aikana. Lähinnä kai tällä hetkellä olen turhautunut, kun tuntuu että vieläkin sisäisessä puheessani kuuluu ankaran vanhemman ääni. En vaan pääse siitä eroon, vaikka miten yrittäisin tietoisesti näitä työstää terapiassa ja muuten.