Hiukan uuvuttavaa

Sataa. Urho puhinasta löytyi mökkiseikkailun jäljiltä haava nivusissa, se tikattiin tänään nukutuksessa ja kissa on - no, kipeä. Miehellä taas on käsi (se purtu) kipeänä, jyrkimmät mahdolliset antibiootit päällä ja taustalla käsky mennä päivystyksen kautta sairaalaan tiputukseen, jos turvotus pahenee (tänään jo hiukan näkyy rystysiä). Minä heräilen keskellä yötä ja valvon valvon valvon (tietämättä mikä nyt ressaa vai ressaako mikään).

Eilen illalla olin katsomassa tanssia. Alkuperäinen ajatus oli kaapata mukaan jokin ystävä, mutta yksi oli reissussa ja toisella oli muuta menoa ja kolmannelta en sitten lopulta edes kysynyt, kun hän on enempi perinteisen näytelmän ystävä. Puoliso taas sanoi esittelytekstistä: "Kuulostaa kauheelta", kun kysyin, että mikä niin, niin hän sanoi: "Varmaan taidetta ja mä en ymmärrä mitään". Minä siihen, että polttomoottorikin on taidetta, jos taiteen määritelmä on, ettei siitä ymmärrä mitään.

No, menin siis yksin, My imaginary friend was with me. Olin jollain tapaa herkässä vireessä, isot pehmohahmot enemmän itkettivät kuin naurattivat (joku takanani taas kikatti hahmoille herkeämättä), välipuheetkin itkettivät. Samoja asioita ne olivat, mitä itse olen miettinyt niissä väleissä, kun mieli on vaeltanut hiukan tulevaan. Jos joskus kirjoitan, niin mitä merkitystä sillä on. Maailmassa on niin järjettömiä ja isoja ongelmia (sodat, ilmaston lämpeneminen, ravinnon riittävyys), että eikö sitä pitäisi tehdä jotakin oikeasti merkittävää sen sijaan että haahuilee ja keksii juttuja omasta päästään. Juttujen keksiminenkin on ongelma: tässä ajassa kaikki on läsnä. On tolkuton yltäkylläisyys ja äärimmäinen köyhyys, yksilön vapaus ja ahtaat pakkopaidat, turvallinen pullamössö ja ankkojen pakkosyöttö. Kun yhden näkökulman valitsee, sulkee samalla pois muut - ja onko se yksi näkökulma parempi tai todempi kuin jokin muu tämän hetken todellisuuksista? Lopulta jää jäljelle vain jokaisen ihmisen oma todellisuus: henkilökohtainen kokemus.

Nautin muiden rohkeudesta tehdä älyttömiä asioita (lähinnä taidetta). Pukea nyt jättimäiset pehmohahmopuvut päälle ja mennä estradille tanssimaan, sisäisen itsekriitikkoni mielestä se on naurettavaa. Rohkeuden puutteeni on aika usein pienisieluista pelkoa siitä, että joutuisin naurettavaan valoon. Se on lapsen pelkoa. Jossain menneisyydessa lienee tilanteita, joissa olen ollut innostunut ja ihastunut (piirustuksesta, kirjoituksesta, laulusta--), mutta se into ja ihastus on kohdannut naureskelua. Minun tarvitsisi jollain lailla kasvattaa itseni ulos yliherkkyydestä muiden reaktioille. Vangitsen itse itseäni pikku häkkiin, kun en kehtaa tätä ja tuota. Vapautuisin, voisin paremmin, jos kehtaisin enemmän. Häpeäisin siis vähemmän...