Yliherkkyys hellittää?

Sorvasin pitkään otsikkoa, kun en tiedä, onko yliherkkyys se varsinainen asia. Ehkä se onkin luottamus - luottamus itseen ja toiseen, luottamus meihin. Ja kun kaikenlainen luottamus lisääntyy, niin en enää yhtä herkästi reagoi hätääntymällä/ahdistumalla/suuttumalla/suremalla.

Hassua kyllä tämä luottamus on aika lailla sanojen ulottumattomissa. Emme ole viime aikoina harrastaneet syvällisiä parisuhdekeskusteluja tai kahdenkeskistä psykoveivausta. Puhuminen on vaikeaa, etenkin jos puheeseen liittyy pienikin mahdollisuus, että ilmoille pullahtaisi liuta vaikeita tunteita.

Ehkä luottamukseen vaikuttaa jatkuvuus ja aika. Ihan hiljan näin mielessäni minun ja miehen kodit vuosia sitten. Minulla oli 80-senttinen joustinpatja lattialla, kun en viitsinyt/jaksanut/halunnut ostaa sänkyä, cd:itä sohvan selkänojan takana piilossa (muualle ne eivät mahtuneet). Miehellä oli kirkkaanpunaiseksi maalattu väliseinä, seinällä anarkistilippu ja parisänky keskellä yksiötä. Minä säilytin miehen luona villasukkia ja mies minun luona tupakkapurkkia.

Niistä tiloista on liikuttu aika pitkälle, ei maantieteellisesti mutta mielen sisällä.

Siis, joskus aikojen alussa oli paljon asioita, jotka häiritsivät vain sen takia, että ne "kuuluisi" hoitaa toisin. Esimerkiksi ajattelin, että meidän kuuluisi käydä yhdessä molempien vanhempien luona - no, emme käyneet ja ahdisti. Mitä sitten, vaikka yhteiset tapaamiset vanhempien kanssa tuntuivat epäluontevilta - silti niitä "kuuluisi" olla. Ehkä niitä yhteisiä tapaamisia tulee luontevasti, jos on tutustuttu parikymppisinä ja alettu siitä sitten seurustella. Mutta mies on ainoa "poikaystävä", jonka olen koskaan esitellyt vanhemmilleni - ja olin esittelyn aikaan 33 v. Jotenkin sosiaaliset taitoni eivät riitä ylittämään sitä jokaisesta kumpuavaa vierastamista ja kiusaantumista, joka noissa tilanteissa on ollut. Viis siitä, vaikka "kuuluisi". On vapauttavaa, kun minun ei tarvitse pakkotutustuttaa ihmisiä toisiinsa vain sen takia, että he nyt sattuvat kuulumaan sukuun.

Vanhemmista seksiin, heh. Jokin kerta joskus aikaa sitten oli sellainen, että loukkaannuin, kun miehen toiminta tuntui tylyltä (piti sitten olla niin nopea, etten ehtinyt mukaan ja mennä laukeamaan naamalleni). Joskus myöhemmin samantapaisessa tilanteessa vasta huomasin ihan pienet eleet, miten vilpittömiä ne olivat. Itse vain tulkitsin sen tylyyden rivien välistä - ja pidin kiinni tulkinnastani, vaikka toinen miten pahoitteli.

On rasittavaa, jos pitää jokaisesta pikku yksityiskohdasta tehdä isoja tulkintoja. ("Se ei sanonut mitään, kun lähdin ulos. Se on varmaan suuttunut mulle.") Isommassa mittakaavassa tässä taitaa olla kyse siitä, etten tulkitsisi muiden tekemisiä itseni aiheuttamiksi tai sellaisiksi, että minun pitäisi ottaa niistä vastuu.