Tunnehuora

Minulla on joitain ystäviä, jotka sanovat vaivattomasti lauseita :"Olen pettynyt kun..." "Iloitsen kun..." "Surettaa että..."

Ja sitten on joitain, jotka kertovat mitä ovat tehneet, mikä elokuva/kirja/levy viimeksi osui likelle, ja sitten taas jatkavat, mitä ovat tehneet (tai mitä muut ihmiset ovat tehneet).

Ensimmäisten kanssa hätkähdän ja havahdun. Niin, noin voi sanoa. Ihan suoraan voi sanoa ilman että ilmaisisi olonsa kautta rantain ja jättäisi kaiken muiden tulkittavaksi.

Helposti peilaan itseäni, olen ensimmäisten seurassa yhtä ja toisten seurassa toista. Haluaisin olla avoin, vilpitön, aito. Liian usein olen sulkeutunut ja välttelevä. Kyselen oikeutusta omille tunteilleni. En oikein tiedä, mitä tunnen, kun haluaisin niin kovin tuntea niin kuin "kuuluu" tuntea, niin kuin oletan muiden haluavan. Taidan olla tunnehuora. Kaikki käy.

Äh. Jospa muistaisin, että tätäkin asiaa voi opetella. Vähintäänkin voin opetella irti siitä, että olisi "oikeita" tai "vääriä" tunteita. Ennakolta kaikki iso ja tärkeä huolestuttaa minua. Niin kuin nyt viime syyskesälle huolestuttivat häät - entäs jos ei tuntuisikaan sitten miltään sinä viikonloppuna (tai pahempaa, entä jos vain surettaisi ja ahdistaisi), entä jos pitäisi näytellä onnellista?

Yhtenä hetkenä sinä viikonloppuna olin pudota ulos tunnekartalta. Olin rautatieasemalla, odotin vanhempiani. Junasta tuli vain äiti, ei isää.

Äiti tuli hiukset hajalla kohti:
Ei pappa tullu.

Teki mieli huutaa tai ulvoa. Olisin halunnut isän! En halunnut paritonta äitiä, joka kaikessa parittomuudessaan tarvitsi minua seuraksi. Olin päässäni käsikirjoittanut paikat vanhemmille ja käsikirjoitus hajosi, kun isä puuttui. Jos etukäteen olisin tiennyt, ettei isä lähde, olisin - en tiedä. Ahdistunut vähintäänkin. Yrittänyt kieltää äitiä tulemasta. Pelännyt että jokin menee hirveästi pieleen.

Pelkään äidin kanssa jotakin epämääräistä katastrofia. Olen pelännyt pienestä asti. En muista, että oikeita katastrofeja olisi tapahtunut. Silti pelkään.