Mitä pitikin

Tämän olen huomannut ennenkin: ahdistukseni - olivat ne miten rajuja tahansa - ovat selkeärajaisempia kuin ennen.

Hiphei. Kiva että alkavat ja loppuvat, eivät vaan pyöri päässä...

Yllätin itseni tänään ajattelemasta, että olen terapiassa käynyt läpi sen mitä pitikin. Etenkin viimeisimmän vuoden aikana olen ollut likellä asioita, joiden tähden terapia tuntui välttämättömältä. Siis: on ollut pakko purkaa vanhoja työahdistuksia ja samoin on ollut pakko selvitellä oloja, jotka liittyvät "väärään" naiseuteen ja oman itsen häpeämiseen.

Toki olisi paljon muutakin. Olen aika lailla huono suojautumaan tai puolustamaan itseäni - ratkaisen ristiriitoja lähinnä pakenemalla paikalta, ja se ei esim. työmaalla ole edes erityisen mahdollista. Vieläkin pelkään olla muuta kuin kiltti tyttö, nöyristelen, koitan olla mukava joka suuntaan. Mutta tuo tuntuu tavallaan pikkujutulta kumminkin. Sitä paitsi en enää ihan kaikilla elämänalueilla ole erityisen kiltti.

Mitä enemmän uskallan näyttää aidon minäni, sitä helpompaa on elää. Kovin helposti vaan luisun kohtelemaan itseäni samalla tavalla kuin vanhempani ovat kohdelleet minua. Ja heti kun otan äidin ja isän äänen mittatikuksi, niin kutistun siksi lettipäätytöksi, joka ei heidän silmissään olisi koskaan saanut kasvaa naiseksi.