Tekisi mieleni poistaa viimekertainen kirjoitus, kun jälkikäteen en sulata sitä. En sulata sitä, että rupesin itsediagnostisoimaan itseäni ja ahdistuin omasta diagnoosistani.
Olenpa ollut näppärä keksimään ahdistuksenaiheen.
Puhuin äskettäin miehen kanssa. Puhumisen ensimmäinen vaihe oli ihan skitso, minussa vyöryi älytön ahdistus, jonka määrää tai alkuperääkään en ymmärtänyt. Yleensä ahdistukseni helpottavat, jos uskallan sanoa ne ääneen. Tämä senkun jatkoi vaan.
Toisessa vaiheessa aloin tajuta jotakin, kenties, lievästi.
Taidan olla aika angstissa terapian loppumisesta, mutta en kehtaisi myöntää sitä. Taidan juuri nyt olla sillä lailla peloissani, että helposti ajattelen yhtä mustavalkoisesti kuin eräs Ä-ihminen Satakunnasta. Taidan myös käydä läpi tunteita, jotka jäivät jotenkin kesken 1990-luvun alussa.
Huomenna on terapiapäivä. Onneksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti